Muistojen merkityksestä

vauvakirjat2

Ymmärsin joululoman aikana, miten tärkeää on koota lapsille muistoja vauva- ja pikkulapsivuosista. Miksi sitä tulee tehtyä esikoisen kohdalla, mutta sitten homma jää?

Ensimmäisen lapsen kanssa tuli köllöteltyä tämän tästä lattialla kuvia napsimassa. Vauva edestä, vauva takaa, vauva istuu, vauva makaa… mukana on myös koskettavia kuvia isän ja vauvan yhteisistä unihetkistä ja vauva-ajan kavereista, ensimmäisestä kylvystä, isovanhemmista. Kuvat päätyivät lapsen omaan valokuva-albumiin.

Nuorimmaisestakin on kyllä kuvia, tosin vähemmän, mutta ne makaavat edelleen tietokoneen kovalevyllä. Kerran jo ostin hänellekin albumin, kävin läpi vuosien aikaiset kuvat ja merkkasin ylös, mitkä kuvat tilaisin paperikuvina. Arjen tohinassa tilaaminen unohtui ja lappukin hukkui. Nuorimmainen on siis edelleen ilman omaa albumia.

Olemme toki katsoneet digikuvia tietokoneelta, ja se hetki on lasten mielestä aina huippuhetki. Tänä jouluna kaivoimme kuitenkin perinteiset albumit esiin ja yllätyin siitä, miten tärkeä juttu ne tuntuvat olevan lapsille.

Mutta mutta. Se olikin virhe. Esikoisella on itseni kokoama albumi ja isovanhempien tekemä. Siis kaksi. Nuorimmaisella ei yhtään. Aikamoinen suruhan siitä syntyi. Miksei mulla ole omaa albumia, tuhersi 3-vuotias itkun- ja kiukunsekaisesti. Siinä sitä yrittää vakuutella, että sinullekin tehdään kyllä sellainen. Mihin se 3,5 vuotta on mennyt, kun äiti ei ole vaan ehtinyt?

Sama juttu vauvakirjan kanssa. Esikoisen vauvakirjassa komeilee kyllä sitä sun tätä ihan ensimmäisiltä vuosilta, mutta nuorimmaisen kirja kumisee tyhjyyttään. Voi itku, miten tässä näin kävi?

Muistan sen tunteen, kun muutama vuosi sitten lapsuudenkodistani löytyi pikkulapsiajan lempinukkeni. Se oli nimeltään Tiina ja itki aina, kun sen käänsi ensin vatsalleen ja sitten selälleen. Pää oli melkein irti, mutta en antanut heittää sitä pois. Mitä tällaisia muistoja jätän omille lapsilleni?

Ostin muutama kuukausi sitten kaksi kaunista pahvilaatikkoa. Tarkoitukseni on koota niihin lapsilleni tärkeitä esineitä ja vaatekappaleita. Siellä on jo esikoisen lempiunilelu ja nuorimmaisen Minni Hiirikin pääsee, sitten kun aika on kypsä. Sitten joskus, kun he ovat pari- tai kolmekymppisiä, annan laatikon. Toivottavasti he kokevat silloin samanlaista liikutuksensekaista jälleennäkemisen riemua kuin minä koin löytäessäni Tiinan.

Ja molemmissa laatikoissa on mukana myös valokuva-albumi, lupaan sen.

2 kommenttia

  • Vastaa helmikuu 25, 2015

    Mia

    Moikka, minulla on myös laatikko ullakolla, johon laitan joitain vaatteita ja leluja. Sen lisäksi teen TellAbout -albumeita http://www.tellabout.net/fi/perheen-valokuva-albumi/, jonne laitan ihan arjesta pieniä hetkiä ja juttuja suoraan puhelimelta. Jälkikäteen on kiva nähdä millainen asunto oli jossa asui silloin yms. ihan arjen ympyröitä ja se on helpointa toteuttaa. Samoin piirrustuksista ja leluista joita ei jaksa säilyttää, voi laittaa kuvat.

    Olen jäävi kehumaan vaikka käytän sitä, koska teen työtä kyseisessä yrityksessä, mutta koko sovelluksen idea lähti nimenomaan siitä että muistot pitäisi pystyä tallettamaan helposti ja olla aina katsottavissa oman perheen kanssa 🙂 Mielellään kuulen lisää kehitysehdotuksia.

  • Vastaa helmikuu 25, 2015

    Piia

    Kiitos kommentista, täytyypä kokeilla 🙂

    Se että homma sujuu helposti siinä arjen keskellä on tosi tärkeä juttu. Ja tuollainen mummille ja kummille jaettava kansio toimii hyvin, jos he sattuvat olemaan vaikkapa toisella puolella Suomea.

Kommentoi