Lapseni ovat äärimmäisen boheemeja ja taiteellisia ihmisiä. Boheemius näkyy muun muassa pukeutumisessa. On näemmä täysin ok lähteä päiväkotiin lilassa tyllihameessa, kirkuvan pinkeissä hieman liian pienissä legginseissä, joiden päälle on vedetty eriväriset sukat, ja aataminaikaisessa röyhelöpaidassa, joka on kaiken lisäksi puettu väärinpäin. Koko komeuden kruunaa pikainen salavisiitti äidin meikkipussille ja kynsilakkalaatikkoon.
Revohkan pitää olla liikkeellä aivan liian aikaisin, koska itse joudun astumaan palvelukseen aamulla kello seitsemältä, joten siinä kiireessä ei aika vain yksinkertaisesti riitä naaman kunnolliseen pesuun ja vain osittaiseen vaatteidenvaihtoon. Saan harva se päivä huvittuneita katseita kasvattajien suunnalta tuodessani tyttöjäni hoitoon.
Poikaani taas ei pukeutuminen kiinnosta pätkän vertaa. Nykyään olemme onneksi jo siinä pisteessä, että hän sentään pukeutuu. Olkoonkin, että hänelläkin saattaa olla paita tai housut väärinpäin (joskus jopa molemmat..) tai että hän on vain kerran vahingossa pukenut päälleen samaa paria olevat sukat. Onnekseni hän ei sentään vielä kovinkaan merkkitietoinen, koska esimerkiksi juuri ne yhden tietyn merkin raitaverkkarit olisivat varmastikin kovin suotavaa pukea päälleen oikeinpäin…
Heidän taiteellisuutensa näkyy muun muassa heidän tavassaan havainnoida ympäröivää maailmaa. Koko maailma on heidän leikkikenttänsä ja kaikki mahdolliset objektit ovat mahdollisia taiteen kohdepaikkoja.
Meillä on osassa taloa vanha palaparkettilattia, joka etenkin olohuoneessa on täynnä piirroksia ja vesiväritöitä. Palaparkettihan tunnetusti imee itseensä kaiken, jonka siihen päälle tiputtaa, joten meidänkin lattiamme on täynnä niitä tahroja, joita en ole ehtinyt pyyhkiä kolmen sekunnin sisällä niiden syntymisestä. Lisäksi olen joskus typeränä jättänyt permanenttitussin liian näkyvälle paikalle hyvinkin kestävin seurauksin.
Muutama vuosi sitten maalasin kalkkimaalilla vanhat kellastuneet ikkunanpokat ihanan valkoharmaiksi. Tämän jälkeen meni ehkä noin kolme päivää, kun ensimmäiset hatarat hymynaamat ilmestyivät uutuuttaan kiiltävälle maalipinnalle. Viimeisessä kuvassa taas näkyy lopputulos tilanteessa, jossa lapsi on taas kerran saanut permanenttitussin käsiinsä ja tällä kertaa tajunnut pitää suunsa kiinni asiasta… Muistakaa, hiljaisuus lapsiperheissä on aina vaarallista. Tämä kuva todistakoot sen.
Olen päättänyt tukea lasteni mielenkiinnon kohteita parhaani mukaan, mutten tiedä kuinka kauan tämä pyhä päätökseni pitää. Mikäli heidän mielenkiintonsa kohdistuu nimenomaan kotimme pintoihin, voi olla että annan heidän jonain päivänä vielä maalata itsensä vesiväreillä ja permanenttitusseilla ja passitan sitten kouluun ja päiväkotiin. Tai annan heidän vaan pukea päälleen ne vaatteet, jotka ovat kokeneet saman kohtalon lastenhuoneen katon kanssa ja saaneet uusia kuvioita pintaansa.
Ei vielä kommentteja