Leipoo leikki-ikäisen kanssa

Leipoo leikki-ikäisen kanssa
Kuva: Kari Shea

Jokainen vanhempi, etenkin ilman tiivistä turvaverkkoa arkea pyörittävä vanhempi – tietää sen tunteen, kun on oma vuoro olla lapsen kanssa kotona, kun toisella vanhemmalla on omaa aikaa, töitä tai muu meno. Laatuaikaa – hei hienoa!

Käytännössä hienous kuitenkin tarkoittaa yleensä useamman tunnin aikaikkunaa, johon tulisi kehittää jotain tekemistä. Harva lapsi leikkii tyytyväisenä itsekseen tuntikausia, välillä ulkona sataa tai sinne ei muuten vaan jaksa mennä ja tylsyys väijyy monesti nurkan takana jo ensimmäisen harmonisen vartin jälkeen. 

Oma katraani käsittää melkein neljävuotiaan erittäin aktiivisen, koko maailmasta kiinnostuneen pojan ja päälle seitsemän kuukauden ikäisen pienen tytön.

Mies on aloittanut keväällä golfharrastuksen, joka on vienyt mennessään. Ja mikä ettei, mutta golf on aikaa vievä laji, joten useampi kuin yksi lauantai on vierähtänyt lasten kanssa tekemisbingoa pyöritellessä.

Aika usein päädymme leipomaan jotain, kolmesta hyvästä syystä: 1) helppo toteuttaa vauvan päiväuniaikaan 2) vie mukavasti aikaa eikä kelloa ehdi vilkuilla 3) lopputulokset voi syödä. Joka kerta ajattelen näitä upeita etuja, kun ehdotan leikki-ikäiselle, että mitä jos leivottaisiin jotain? Ja joka kerta näin tehdessäni unohdan, mitä leipominen lapsen kanssa käytännössä tarkoittaa. 

Lasten kanssa leipominen on mukavaa, mutta sotkuista puuhaa. Kuva: Anshu A

Vision rentouttavasta yhteisestä leipomishetkestä, jossa lapsi ja äiti essut edessään hymyssä suin mittaavat aineksia kulhoon ja pitävät yhdessä kauhanvarresta kiinni sekoittaessa, voi unohtaa.

Ensimmäisen viiden minuutin aikana ehdin yleensä sanoa noin viisikymmentä kertaa: ”Älä ota sitä ihan vielä” ja ”Odota, ne täytyy ensin mitata”. Lapsi hermostuu, kun joutuu odottamaan sillä hän haluaisi totta kai aloittaa heti ja tietää tismalleen, paljonko mitäkin laitetaan ja missä järjestyksessä.

Äiti hermostuu, koska epäilee ainesten lähtevän lentoon heti kun selkänsä kääntää. On ihanaa, kun lapsi haluaa osallistua ja auttaa. Mutta on myös turhauttavaa, kun ruokasooda ja leivinjauhe on kaadettu isoksi lumivuoreksi keittiön tasolle sillä aikaa kun itse on pyllistellyt alakaapin uumenissa sähkövatkainta etsien. 

Haluan luottaa lapseeni ja osallistaa häntä arkeen mahdollisimman paljon. Annan hänen usein sekoittaa ”varovasti” aineksia yhteen, kun itse säädän uunin lämpötilaa tai sulatan voita mikrossa.

Sen jälkeen, kun puolivalmis raparperipiirakkataikina valui purona keittiön lattialle sisältäen viimeisen kananmunan, olen muistanut myös sanoa että kulhosta täytyy sitten pitää tiukasti kiinni. 

Pienen leipojan kädet ovat ehtiviä. Kuva: Kate Kozyrka

Paras hetki on kuitenkin kun valmis piirakka tai pullapelti on otettu uunista ja vauva herännyt päiväuniltaan juuri kun kaikki leipomisessa käytetyt astiat on ehtinyt latoa tiskialtaaseen odottamaan sitä että laitan ne ”ihan kohta” (eli keskimäärin seuraavana iltana). Usein menemme lastenhuoneeseen ”retkelle” syömään valmiita herkkuja yhdessä.

Yleensä lapselle riittää yksi tai kaksi herkkupalaa, jonka jälkeen hän unohtaa koko asian. Liian monesti loput herkut päätyvät illan päätteeksi omaan mahaani ja seuraavana päivänä pystyn naama peruslukemilla toteamaan lapselle: ”Söimme eilen kaikki herkut, etkö muista?” 

Tinja

Olen yhdistelmä iloista unohtelijaa, leikkisää hassuttelijaa ja stressipalloa. Supervoimani on arjen metatyö, jota toteutan elämässäni jossa olen äiti kahdelle pienelle lapselle ja vaimo yhdelle insinöörimiehelle. Ihmettelen vuodesta toiseen, mihin sukkien parit katoavat, miksi aamuisin tulee aina kiire ja miksi välillä on vaikea elää niin, kuin opettaa.