Meidän ihan tavallinen perhe

Meidän ihan tavallinen perhe

Meidän perhe on pieni. Me ollaan vain minä, mun avopuoliso ja meidän kohta 1,5 vuotias tytär. Me ei olla mitenkään erikoisia nykymaailmassa. Me ei olla uusioperhe, ei sateenkaariperhe, eikä meillä kummallakaan ole etnisiä sukujuuria mielenkiintoisissa maissa. Me ollaan hyvin tavallisia. Mutta me ollaan tällä hetkellä mun koko maailma.

Ulkopuolisen silmään meidän perheen arki varmaan vaikuttaa tylsältä. Ajattelinhan mä ennen itsekin niin. Kun saa lapsen, arki täyttyy aikatauluista ja rutiineista. Ex tempore -menot ovat historiaa tai ainakin huomattavasti vaikeampia toteuttaa. Ennakointi on päivän tärkein sana. Jos et ennakoi, olet pulassa. Sitten sulla on nälkäkiukkuaan huutava taapero, joka ensiksi roikkuu jalassasi niin, ettet pääse liikkumaan ja sen jälkeen heittäytyy dramaattisesti lattialle kuin olisi kokenut suuremmankin pettymyksen elämässään. Hänellehän se on tietysti iso pettymys. Se ettei äiti tajunnut, että on jo ruoka-aika ja Taaperolla huutava nälkä.

Meidän arki on kuitenkin aivan jotain muuta kuin tylsää. Meidän asunnossa tapahtuu kellon ympäri, kunnes Taapero simahtaa kello seitsemän nolla nolla. Sen jälkeen on hiirenhiljaista. Ei sitä voi edes ymmärtää ennen lapsen saamista, millaista se on. Tiesinhän mäkin, että se on kaiken sen väsymyksen ja tuskanhien arvoista. Mutta se mullistaa sun koko elämän. Lapsen saamisen jälkeen, sun päivän kohokohta on, kun Taapero saa ensimmäistä kertaa sukan jalkaansa. Tai kun Taapero katsoo television lastensarjaa ja ulvoo ensimmäistä kertaa kuin hänen lempisarjassa esiintyvät koirat. Tai kun Taapero on oppinut päiväkodissa tanssimaan ja pyörimään ympyrää ja näät sen ensimmäistä kertaa. Sun päivät täyttyy ensimmäisistä kerroista. Niistä hetkistä, kun huomaat, että taas on opittu uutta tai taas tehdään jokin vanha asia paremmin.

Mä rakastan niitä hetkiä. Enkä olisi voinut kuvitellakaan ennen innostuvani niin pienistä asioista. Lapsen myötä on oppinut tutkimaan ympärillä olevaa maailmaa ihan täysin uusin silmin. Miten sitä tuntuukaan, että olisi vuosikausia kulkenut laput silmillä. Suorittaen elämäänsä ja yrittäen nauttia siinä olevista asioista. Nykyään innostun puista tippuneista lehdistä, ohi kulkevista autoista, linnuista, oravista, vesilätäköistä, kepeistä ja niistä miljoonista pienistä asioista, joita en ole vuosiin edes huomannut. Miten paljon iloa voi saada imurista, räteistä, tiskiharjoista, pyykin pesemisestä ja muista arjen askareista. Miten tärkeää onkaan Taaperolle, että hän saa olla mukana ja auttaa.

Sitä meidän arki tällä hetkellä on. Aikatauluja ja rutiineja. Pienten asioiden ihmettelyä ja uusien taitojen opettelua. Ja mä en vaihtaisi hetkeäkään. En edes niitä kaaoksen hetkiä, jolloin meistä jokaisen tekisi mieli huutaa kurkkusuorana kun väsyttää. Taapero tietysti huutaakin, mutta me aikuiset yritetään kestää. Välillä tekisi mieli heittää hanskat tiskiin, kun vastuu painaa päälle. Kun tyhjennät noin miljoonatta kertaa sen tiskikoneen ja pyyhit vähintään yhtä monetta kertaa Taaperon tuolin alle heitetyt ruuat. Kun Taapero huutaa kolmatta tuntia putkeen ja mikään ei ole hyvin. Kun syli, läheisyys tai kivat leikit eivät auta Taaperon harmitukseen.

Meidän arki on ihanaa, mutta vanhemmuus ei ole ruusuilla tanssimista. Se ei ole vaaleanpunaista hattaraa tai pilvilinnoja. Se on kaiken kestämistä ja ajoissa omaan rauhaan hakeutumista. Se on laidasta laitaan tunteita ja uuden oppimista. Ja mä en vaihtaisi päivääkään.

Amanda

Olen perfektionisti, joka äitiyden myötä on joutunut joustamaan monistakin periaatteistaan. Olen arjesta nautiskelija ja mielestäni arjesta pitää rakentaa itsensä näköistä. Meidän pieneen perheeseen kuuluu minä, avopuoliso ja 1,5 vuotias Taapero. Meidän arki ei ole yhtä juhlaa, kauniita asioita tai täydellisyyttä. Meidän arki on pieniä hetkiä, sotkua ja kaaoksen hallintaa.