Olisit opiskellut ennen lapsia – tollo

Olisit opiskellut ennen lapsia – tollo

Teksti Petra

Havahduin kotipihassa, kun 5-vuotiaani kysyi, ettemmekö mene sisälle ollenkaan. Olin kyllä ajanut päiväkodilta kotiin ja pysäköinyt auton pihaan ja onnistunut jotenkin vielä olemaan kolaroimatta sitä, mutta en muistanut matkasta mitään. Päässäni oli koko matkan pyörinyt hoitajan kertomus
päiväkotipäivän kulusta. Tappelutilanteita, silmittömiä raivokohtauksia, aivan kammottavan rumia puheita ja monenlaisia vaikeuksia.

Tiedän periaatteessa, että apu on nurkan takana koska perheneuvolan psykologi tekee pojasta parhaillaan arviota, jonka päätteeksi saatamme saada nipun diagnooseja. Mutta se apu tuntuu olevan ihan yhtä lähellä kuin se, että meillä joskus muka olisi varaa lähteä ulkomaanmatkalle. Oikeasti haluaisin sinne yksin. Viikoksi makaamaan altaan reunalle ja joku kuuma allaspoika kantaisi minulle drinksuja ja saisin velloa ajatuksissani yksin. Kukaan ei saisi hermoromahdusta siitä, että ”toi kattoi mun ikkunasta!”. 2-vuotiaan päivä päiväkodissa taas oli mennyt ihan ongelmitta ja yhtä täydellisesti kuin aina ennenkin, mikä vaan lisää musertavaa ahdistusta siitä mitä vanhemman kanssa on meneillään.

Raahaan rakkaan, mutta rasittavan revohkani sisälle. Kuisti on täynnä kuraa, hiekkaa, parittomia lapasia ja joka nurkkaa koristaa jokin kasa kiviä ja keppejä, joita ei ole saanut heittää pois. Pitäisi siivotakin. Ehkä huomenna. Ruokapöydässä istun ja kuuntelen näennäisesti lasten ja miehen kertomuksia omista päivistään, mutta oikeasti olen ihan omissa ajatuksissani. Opiskeluiden deadlinet painavat päälle ja tiedän jo nyt, että niiden tekeminen venyy lasten nukkumaanmenoajan jälkeen. Väsyttää huominen aamuherätys jo valmiiksi, koska tiedossa on aamuvuoro töissä.
Aamuvuorosta on singottava kampukselle tekemään jotain tuiki tärkeää ryhmätyötä, jonka aihe ei kiinnosta minua oikeastaan ollenkaan. Nämä ovat kai nyt niitä ruuhkavuosia. Olisit opiskellut ennen lapsia, tollo. Ystäväni aina tsemppaavat ja taivastelevat, että kuinka paljon minulla on jaksamista ja puhtia ja selviän tosi hienosti kaikesta. Mutta se ei ole totta. Keikun jossain reunalla ja pidän koko vyyhdin kasassa varmaan ihan vaan piruuttani.

Vetäessäni lastenhuoneen oven illalla kiinni, tuttu syyllisyydentunne vyörähtää taas ylitseni. Kulutin taas ison osan päivästä stressaamiseen ja viulunkielenä olemiseen. Lukittaudun toimistoon ja avaan tietokoneen aloittaakseni koulutehtäviä, mutta en saa mitään aikaiseksi. Niiden sijasta selaan Facebookin vertaistukiryhmiä erilaisten nepsy-haasteiden tiimoilta. Onneksi jollain on vielä pahempi tilanne, ajattelen. Se saa minut luottamaan siihen, että meidän rakas esikoisemme kyllä löytää paikkansa maailmasta ja saa tarvitsemiansa tukitoimia. Mutta voi pojat, kuinka minua raastaa tämä vaihe, kun mikään ei ole vielä selvää ja kaikki on aivan aluillaan. Pitää opetella aiheeseen liittyvät slangisanat, joita sisäpiiriläiset käyttävät, käydä vielä tuhannessa verkostopalaverissa ja mikä ihmeen Kelan vammaistukikin? Onko lapseni sittenkin jotenkin vammainen?

Päätän luovuttaa sekä koulutehtävien, että vertaistukiryhmien suhteen tältä illalta. Kömmin mieheni viereen olohuoneen sohvalle ja yritän kohteliaasti esittää kiinnostunutta, kun hän kertoo NHL:n uusimmista
pelaajavahvistuksista. Me rämmittiin taas yksi päivä läpi.

Petra

Petra

Kuka? Petra, 29 vuotta. Kokoonpano? Aviomies, 5-vuotias poika ja 3-vuotias tytär. Missä? Maalla, vanhaa rintamamiestaloa rempaten. Mitä? Sairaanhoitajaopiskeluja, lapsen nepsyhaasteita, loputonta metatyötä, mustaa huumoria ja pohjaton pyykkikori. Tätä et tiennyt: Intoilee hämmentävän paljon kesäkukista ja pakottaa miehensä päivittäisille puutarhakatselmuksille.