Peppu edellä ja elämä edessä

Peppu edellä ja elämä edessä

Teksti Jutta

Uloslähtö pienten lasten kanssa voi joskus olla haastavaa. Sataako, tuuleeko, paistaako aurinko? Asutaanko  kerrostalossa ilman hissiä vai omakotitalossa? Onko hiekkalelut rattaissa jo ja kahvi termarissa tarpeeksi vahvaa?

Hissitön kerrostalo, kolme samanikäistä lasta, toinen kerros ja rattaat, jotka aukinaisina eivät mahtuneet kellarin ovesta ulos, tekivät ulkoilun mahdottomaksi yhden aikuisen voimin. Hissiä emme voi rakentaa, lapsista emme luovu, muuttaminen ei kiinnosta ja kolmosrattaita on vaikea löytää – mitä siis tehdä? Rappureenit, positiivinen vahvistaminen ja leveiden rattaiden vaihtaminen kapeampaan malliin olivat yhdessä avain onneen, sillä 659. päivänä tämä äiti ulkoili lastensa kanssa ensimmäisen kerran itsenäisesti.

Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua, kun oli ensimmäisen ulkoilun aika yhden aikuisen voimin lähemmäs kaksivuotiaiden kolmosten kanssa. Asettelin välikausihaalarit lattialle, ja sitä mukaa, kun sain yhden puettua, oli edellinen ylpeästi riisunut ulkovarusteensa ja esitteli paljaita varpaitaan. Lopulta lasten seistessä  valmiina nenät ulko-ovessa kiinni malttamattomina, heittelin itselleni vaatteet päälle ja ripustin avaimet kaulaani.

Tähän mennessä ulkoilu oli aina vaatinut vähintään kaksi aikuista. Jos isä on töissä, niin mahdollisuuksien mukaan mummu tulee kanssamme rattailemaan. Isän ollessa kotona, mietimme aidatun leikkialueen valmiiksi ja menemme sellaiseen. Rappusissa peppu edellä -alastulo meni kuin oppikirjan mukaan siihen asti, kunnes yksi keksi lähteä rappusia ylös, toinen lasketteli ne takapuolellaan ja kolmas makasi edellisellä rapputasanteella meritähtenä.

Nyt kuitenkin avasin kotioven yksinäni. Pidin polveani karmia vasten avatessani ovea kaksi lasta yhdessä kädessä. Oven avauduttua, nappasin tyhjään käteeni kolmannen lapsen räpylän. “Peppu edellä, hyvä, peppu edellä, hyvä, peppu, peppu, hyvä, jesh, hyvä”, aloitin mantrani matalalla, rauhallisella äänellä.

Kaksi lasta laskeutui rappuja liukkaina silakoina. Jokaisella porrastasanteella lyötiin yläfemmat ja hihkuttiin. “Hyvin menee, hyvä, hyvä, jesh, vau!”

Yksi lapsi rimpuili ja potki lonkallani. Laskin hänet säännöllisin väliajoin rappusiin, mutta sekunnin sadasosassa hän kääntyi ja koitti laskeutua raput naama edellä -tyylisesti. Päästyämme kellarin ovelle, nappasin taas kolme kättä itselleni ja taapersimme rattaiden luokse. Yleensä tässä vaiheessa kaikki sinkoilevat eri ilmansuuntiin, mutta uusi tilanne ilmeisesti piti jännitystä yllä. Lapset rattaisiin, äiti ohjaksiin ja hitaasti, mutta varmasti ulos – hitaasti siksi, että rattaiden kääntäminen vie oman aikansa.

Loistin kilpaa auringon kanssa. Haistoin värit ja maistoin äänet ympärilläni. Olin niin innoissani, että meinasin haljeta innostuksesta. “Minä. Sain. Kaikki. Alas. Ilman. Että. Mitään. Sattui!”, päässäni kaikui. Tytöt heiluttivat kaikille ohikulkijoille ja unohtivat kokonaan repiä hanskojaan irti ja heitellä niitä puskaan.

Kolmen vartin reippaan kävelyn jälkeen uin hiessä. Trendikkäitä nilkkapainoja ei ainakaan triplarattaiden kanssa lenkkeillessä tarvitse. Kotipiha näkyi jo, mutta kiersimme vielä muutaman sivukadun kautta.

Päiväunien aikana kävin peittelemässä tytöt ja silittelin jokaista heistä hetken aikaa. Päätin laiminlyödä velvollisuuteni eli olla kotityökyvytön. Kiepsahdin tyhjälle patjalle pinnasänkyjen viereen ja vedin peiton korviin. Meille tytöille aukesi tänään aivan uusi maailma, mietin, kun suljin silmäni ja nukahdin.

Jutta

Synnytin kolme lasta neljään ja puoleen minuuttiin - mikä sinun erityistaitosi on? Olen 29-vuotias Jutta ja tuon esiin ihan "tavallista" lapsiperhearkea ihan "tavallisessa" kolmoslapsiperheessä. Luotsaamme arkea sulka päässä 220 senttiä pitkän aviopuolisoni kanssa huumorin ja rakkauden voimin.