Tytärlapsen nytkähdys kohti esiteiniyttä

Tytärlapsen nytkähdys kohti esiteiniyttä

Teksti Rouva Tirehtööri

Esikoistyttäreni täytti tänään 11 vuotta. Kaksi viikkoa aiemmin alkoi keskustelu juhlista. Mietimme kuinka isot juhlat voisi järjestää? Jos ei kutsu jokaista luokkakaveria, tuleeko toisille paha mieli?

Koska maailman tilanne ei nyt oikein puoltanut isoja juhlia, päädyimme ensimmäistä kertaa järjestämään yökylä-synttärit. Lupasin, että hän saa kutsua kaksi parasta ystäväänsä meille yökylään. Järjestäisin herkkuja ja haettaisiin pitsaa, lakattaisiin kynsiä, meikattaisiin, höpöteltäisiin ja katsottaisiin illalla hyvä elokuva. Hän on jo kiikun kaakun teini-iän ovenraossa, mutta vielä hetken lapsen puolella. Niinpä minä toistaiseksi mahdun näihin toimiin mukaan. Lupasin toki antaa heille omaakin leikkiaikaa..  

Sopiva viikonloppu löytyi kuukauden päästä. Luulin, että tämä synttäri-asia oli nyt käsitelty, mutta kuinka väärässä taas olinkaan. Syntymäpäivää edeltävänä päivänä hän alkoi kysellä mitä kivaa olen keksinyt huomiselle. Olen varma, että kysymysmerkit paloivat silmissäni ja leukani putosi varpaiden tasolle. “Eikös me sovittu niistä yökyläsynttäreistä..?”  

“Joo, mutta onhan meillä silti jotain erityistä suunnitelmaa huomiselle, kun kuitenkin on Se Oikea Juhlapäivä?” Ei tietenkään ollut. Olin tyhmänä tuudittautunut siihen, että yökylä-synttärit riittää. “Toivoisin että me haettaisiin sushia!” Selvä, tämä on järjestettävissä. Ajattelin, että kerrankos sitä nyt haetaan noutoruokaa, vaikka näin kotihoidontuella elävänä ei paljon ylimääräiseen ole mahdollisuuksia. Jos tämä tekee Tytärlapseni onnelliseksi, olen valmis rukaamaan budjettia loppukuun osalta. Eikä siinä vielä kaikki; iltapalapöydässä kuuluu: “Teethän sä mulle kortin?” 

Tottakai. Täytyy tunnustaa etten todellakaan ole kätevä käsistäni. En piirrä, maalaa, rakenna, askartele.. En vain tee niin. Mutta toki jos kortti tekee lapseni onnelliseksi, niin teenhän minä sellaisen. Kun talo sitten hiljeni, aloin näprätä. Tulos ei ollut häävi. Kun sain jälkeni siivottua ja istahdin sohvalle, hiippaili Tytärlapsi huoneestaan. Meni keittiöön ja kävi juomassa. Takaisinmenomatkalla hän koukkaa olohuoneen kautta. “Äiti, arvaa mitä mä toivoisin tosi kovasti? Nyt vielä kun on ne synttäritkin..” Pakokauhu valtaa mieleni ja ajatukset alkavat törmäillä kuin villiintynyt lammaslauma suden ilmestyessä laitumelle. Esitän tyyntä ja vilkaisen häntä kysyvästi. “Musta olis tosi ihanaa jos täällä olis semmoinen aarrekartta odottamassa mua kun tuun koulusta! Siinä olis rasteja ja niistä jokaisesta löytyis joku ihana yllätys!” Miten minä luulin että kortti ja sushi riittää?  

Tässä kohtaa täytyy kiittää sitä pientä osaa minussa, joka varautuu aina maailmanloppuun ja muihin katastrofeihin hamstraamalla “kun halvalla sai” ja “jos joskus joku tarvitsee”. Olin ostanut alennusmyynnistä Petsejä ja muuta pientä sälää. Nyt olisi niiden aika loistaa. Herkkukaapista napsin loput “rastit”. Piilottelin yllätykset ympäri asuntoa ja viimeisillä voimillani piirsin kartan. Eipä ollut sekään mikään mestariteos..  

Seuraavana päivänä olin syöttämässä Raivotarta kun Tytärlapsi kotiutui koulusta ja kuulin onnellisia hihkaisuja eteisestä! “Äiti sä muistit mitä mä toivoin!” Hykertelin tyytyväisenä. Tietenkin muistin ja tietenkin järjestin. “Mitä vain vuoksesi, oi silmäni omena.” 

 “Äiti, älä.” Ovi kolahti kiinni. No, melkein onnistui tämäkin. Sain Raivottaren nälkäkiukun taintumaan ja seuraavaksi oli vuorossa loppuperhe. Tytärlapsi lähti mukaan ruuanhakuun. Poika Poikanen ei syö sushia, joten keräilin vielä muutaman Vuoden Äiti -palkintopisteen ja koukkasin hampurilaispaikan kautta hänelle omat eväät, vaikka kotona olisi ollut tarjolla myös muusia ja kastiketta, mikä kelpasi ainakin Raivottarelle. Tosin reppana ei vielä tiedä muusta.  

Ruuan jälkeen Tytärlapsi halusi leipoa. Niinpä puuhastelimme keittiössä loppuillan. Kun saimme leipomukset uuniin, soi ovikello. Tytärlapsen luokkakaveri toi hänelle suklaata. Poika oli selvittänyt mikä on Tytärlapsen suosikki ja hakenut kaupasta! Kuuntelin tapahtumaa keittiöstä. En halunnut mennä häiritsemään tätä taianomaista hetkeä. Kun hetken päästä Tytärlapsi leijaili keittiöön, purskahti hän itkuun. Hän oli niin häkeltynyt tästä yllätyksestä! Omakin sydämeni nyrjähti vähän.  Päivän paras lahja taisi olla ystävä, joka ilmestyi oven taakse odottamatta. 

Rouva Tirehtööri

Rouva Tirehtööri

Olen pirskahteleva ja räiskyvä, kolmenkympin rajapyykin yli pari vuotta sitten kiukulla kammennut kolmen lapsen äiti. Elämäni keskipisteet ovat 11-vuotias Tytärlapsi, 8-vuotias Poika Poikanen ja 1,5-vuotias Raivotar. Lasteni ja mieheni, Perheenpään, lisäksi uusperhe-sirkukseni kokoonpanoon kuuluu sekalainen setti eläimiä; pari saksanpaimenkoiraa, corgi, kissa ja kaksi gerbiiliä. Elämässäni ovat hyvin vahvasti läsnä aikataulut, to do –listat, ahdistus ja kiukuttelu sekä toive seesteisestä ja rauhallisesta elämästä. Elämänhallintani on heikohkoa ja otteeni lipsuu vähän väliä. Onneksi olen jääräpäinen ja sinnikäs enkä ilmeisesti koskaan suostu menemään siitä mistä aita on matalin. Juuri kun joku osa-alue elämässäni alkaa sujumaan, keksin jotain uutta kivaa puuhaa tilalle.