Evoluutio on ovela – Miksei vauva-ajasta muista enää oikein mitään?
Siitä on nyt vähän päälle kolme ja puoli vuotta, kun tulin isäksi. Enkä oikein enää muista, millaista se touhu silloin oli ihan pienen vauvan kanssa. Ihan sekaisinhan sitä oli. Kaikenlaista vauvaopusta oli tullut luettua, ja niin oltiin eksperttejä siitä miten aivot ja hienomotoriset taidot ja hyvä suhde molempiin vanhempiin sun muut saadaan kehittymään normaalisti.
Mutta sitten kuitenkin ihan tosissaan mietittiin esimerkiksi poikamme neljännen yön aikana, että hänet on nyt ehdottomasti saatava vieroitettua rinnalle nukahtamisesta, tai muuten hän ei opi nukahtamaan itse vielä 18-vuotiaanakin, eikä pärjää koulussa, ei opi lukemaan tai ajamaan pyörällä ja varmaan siitä tulee Jokeri-fanikin vielä.
Tuollaisia pieniä yksittäisiä tilanteita muistaa, mutta jotenkin se koko muu aika on vähän semmosta hämärää massaa vain. Ei se kyllä mitään helppoa aina ollut, nyt kun muistelee. Päiväkoliikki ja allergiat meillä oli alussa kaverina, ne teki elämästä melko haasteellista, kunnes pienen poikamme vatsavaivat saatiin vihdoin vuoden kuluttua kuriin. Ja muutenkin se jatkuva tykitys vaipanvaihtoineen ja syöttämisineen ja nukuttamisineen, ja ihan vain sen vahtiminen ettei perheemme uusi tulokas telo itseään johonkin, oli kyllä jotain ihan muuta kuin mimmoista kuvaa omat vanhempamme meille pikkulapsen vanhempana olosta kertoivat. ”Eihän pikkuvauvat tee muuta kuin nukkuu ja tuhisee”, kerrottiin. Kyllä se jotain muutakin sitten teki välillä.
Sen verran haastava alku meillä kolmella oli, että aika nopeasti lyötiin sinettiä sen päätöksen päälle että meidän perhe on nyt valmis, tämä meidän mahtava ukkelimme riittää meille aivan mainiosti. Mutta jotenkin tässä salakavalasti nyt koko ajan enemmän ja enemmän unohtuu se alkuaikojen intensiivikurssi huutoineen ja valvomisineen.
Meitä kyllä kehoitettiin yrittämään asennoitua silleen, että hetken tämä vaihe vain kestää, parempaa on koko ajan luvassa, ja kohta tuo pieni otus onkin muuttamassa jo kotoa pois, ja sitten muistelette näitäkin aikoja valtavalla lämmöllä. Nyt jo meininki on tosiaan ihan erilaista, saa ihmetellä aivan käsittämättömän mainioita juttuja mitä tuo pieni ihminen jostain aivokuoriensa sisältä kaapii, ja leikit on yllättäviä ja oikeasti vuorovaikutteisia, eikä semmosia että teenpä nyt palikkakasan, ynisevä jättisilmä horjuu kaatamaan sen, ja sitten aloitetaan alusta.
Pikkulegotkin on ihan tässä vähän aikaa sitten alkaneet kiinnostaa poikaa toden teolla, joten tiedossa on monet kerrat kun isi nyt tässä vielä vähän tekee tätä valmiiksi, mene sinä välillä vaikka katsomaan näkyisikö ikkunasta dinosauruksia, tai hei etsipä isille tuolta laatikosta semmonen harmaa nelirivinen palikka, kun sulla on niin tarkat silmät.
Kai tää on joku evoluution keksimä juttu, että “Tehdäänpä silleen, että pari vuotta sen jälkeen kun lapsi on syntynyt, niin sumennetaan vanhempien aivoja sen verran, ettei ne enää muista siitä alun sekavuudesta ja kaaoksesta mitään. Ehkä ne vielä menee ja erehtyy tekemään toisenkin, kenties jopa kolmannen ja hei kyllä yhdeksän menee siinä missä kaksitoistakin. Varmaan sitä 20 vuoden jälkeen itsekin pojalle horisee, että eihän pikkuvauvat tee muuta kuin nukkuu ja tuhisee.”
Evoluutio on ovela.
