Positivo Covid-19

Positivo Covid-19

Teksti Anna-Leena

Olin kuvitellut mielessäni sen hetken, kun joku meistä sairastuu. Ajattelin sen alkavan kuumeella tai ehkäpä kummallisen kuuloisella yskällä yön pimeimpinä tunteina. Sen, miten me yksi toisemme perään sairastumme ja lukkiudumme yhdessä kotiin sairastamaan. Onhan tässä ollut aika monta kuukautta aikaa miettiä jokaisen yskäisyn, vatsataudin, pääkivun, ihottuman, hikinäppylän ja vesirakkulan kohdalla, että “No onkohan tämä nyt sitä…?”

Yhtenä iltana mieheni soittaa13 h työpäivän päätteeksi, että nyt on sitten sellanen juttu, että hän on altistunut koronalle. Että mitäs tehdään, minne menen, etten laita teitä vaaraan. “No etkö sinä nyt vois tulla kotiin, pysyt vaikka makuuhuoneessa…” anelen toiveikkaana samalla, kun pesen yhdellä kädellä keskimmäisen hiuksia, kannattelen toisessa kainalossa pakoon luikertelevaa Junioria ja vahdin yhdellä silmällä vanhimman hampaidenharjausta. Silmissä vilisevät karanteenipäivät, poissaolot ja kaikki kymmenet näiden kuukausien aikana luetut uutiset potilaiden kohtaloista. Niin ja se testi! Näin sen ohimennen telkkarissa ja hyvä kun en pyörtynyt. Miten sellaisen tikun saa työnnettyä lapsen nenään ilman, että se ei tule vähintään korvasta ulos?

Menen toiseen huoneeseen lasten katseilta piiloon.”Joo, ehkä ihan hyvä idea, että et tule kotiin” vastaan lopulta ja purskahdan itkuun. “Itketkö sä?” kysyy hämmästynyt ja huolestunut ääni puhelimen toisessa päässä. “NO ITKEN!” vastaan ja itken vielä enemmän.

Itken koska väsyttää pitkän päivän jälkeen. Itken, koska huolestuttaa ja harmittaa ja ärsyttää koko hiton korona, joka pilaa kaiken. “Äiti millon isi tulee?” kuuluu oven raosta. Kuivaan silmät ja nenän yöpaidan hihaan ja hymyilen “hei luettasko tänään vaikka joku extrapitkä iltasatu?” ehdotan.
2 pitkää päivää kuullostellaan oloa puhelimen välityksellä. “Haistatko? Maistatko? Oliko tuo yskä!? Onko kuumetta? Joko on kuumetta??!”.

Tostaina tuli tulokset: Positivo Covid-19.

Minä reagoin tilanteeseen tyypilliseen tapaani hermostumalla ja soittamalla koronapuhelimeen, kouluun, terveyskeskukseen ja kaikkiin mahdollisiin puhelimiin. Koronavilkkukaan ei hälytä! Mä arvasin, että se ei toimi! Kukaan ei vastaa. MIKS KUKAAN EI VASTAA!! Lopulta monen tunnin yrittämisen jälkeen puhelimeen vastataan ja meidät kaikki määrätään kotikaranteeniin ja PCR-testiin (se on SE helkutin vanupuikko!!).

Anna-Leena tsemppasi koronatestissä sekä itseään, että lapsiaan.

4 päivää myöhemmin pysäköimme auton testipaikalle. “Ei oo mittään hättää, tuolla tädillä on tuollanen pitkä vanupuikko millä se kutittaa teitä nenästä. Pitää vaan olla ihan paikoillaan” rohkaisen, vaikka mielessäni näen kauhukuvia pakoon pyristelevistä lapsista ja testipuikosta jonkun silmässä. Testi on onneksi nopeasti ohi ja tuntui lähinnä siltä, kun vetäisit merivettä nenään. Pidin silmiä kiinni, se auttoi. Lapsia sain onneksi pidellä sylissä näytteenoton ajan. “Kotona saatte valita jonkun kivan rohkeuspalkinnon” tsemppaan autoistuimissa nyyhkiviä ja niiskuttavia raukkoja. Tytöt haluaa suklaata. Äiti myös. Taapero ei vielä ymmärrä lahjusten päälle.

Kotona pengon kaappeja ja etsin piilotettuja karkkivarastoja, kunnes muistan heittäneeni kaikki lähmäiseksi sulaneet tikkarit roskiin ennen kesää. Onneksi kahvipaketin takaa löytyy pussillinen suklaakolikoita. Lapset kuorivat rahat ilosta hihkuen “Äiti! Kato wau tämä on valkosuklaata”.

En millään raaski pilata toisten iloa kertomalla, että ei ole, ne on vaan ollut kaapissa liian monta kuukautta… Antaa mennä, tämän kerran.

Anna-Leena

Anna-Leena

12 vuotta Sevillassa asunut Kuopiolainen. 3 lapsen äiti ja yhden miehen vaimo. Auttamaton romantikko, innostuja ja sotkija. Intohimoinen amatöörikokki joka pakenee keittiöön jäähylle ja yrittää kasvattaa lapsistaan suomalaisia korvapuustien ja riisipiirakoiden voimalla. Rakastan kahvia, mustaa huumoria ja villasukkia. En voi sietää negatiivisuutta enkä puisia jäätelötikkuja. Isona minusta tulee järjestelmällinen ja kärsivällinen.