Voivottelua vauvakirjaan?

Voivottelua vauvakirjaan?

Teksti Ella

Jos joku olisi sanonut minulle että on turha ideoida vauvavuoden alkutaivalta etukäteen, niin hän olisi voinut sanoa sen noin vuosi sitten. Minä kun lähdin toiseen ja uskoakseni viimeiseen sellaiseen ”hyvin suunniteltu on puoliksi tehty” -asenteella ja saatoin itseni pettymykseen. Pieneen pettymykseen arjesta, josta olen onneksi nyt myöhemmin osannut ajatella toisin.

Odotin kuopuksemme vauva-aikaa innolla. Pääkopassa valtavasti kysymyksiä kahden lapsen äidiksi muuttumisesta, mutta noin yleisesti mahassa kutkutti muukin kuin vain kasvava vauva ja viides välipala. Toivoin, että nyt olisin rennompi kulkemaan vauvan kanssa mahdollisista itkukohtauksista huolimatta, uskaltaisin avata suutani enemmän vauvatreffeillä sarjaneuvojien seurassa ja olisin armollisempi itselleni kotona. Makoilisin vauvan kanssa rauhassa kaksin sellaisina päivinä kun esikoinen on päiväkodissa ja mies pois kotitoimistolta.

Ja niin vähän tiesin. Tammikuun lopussa olin ollut kuukauden kotona vaikeahkon loppuraskauden myötä ja haaveilin maaliskuussa syntyvästä perheemme täydentäjästä. ”Sitten lepään, nukun ja syön sushia vauva kainalossa” hoin vointiani voivotteleville, selaten puhelimesta uutisia kiinaa koettelevasta viruksesta. Kun viikot matelivat mahan kasvaessa ja ensimmäiset tartunnat todettiin oman maan sisällä, päätimme ottaa tyttäremme pois päiväkodista ja pian mieskin kulutti enemmän työhuoneemme pöytää kuin kaasupoljinta.

Kotimme ei tietenkään ollut ainoa joka joutui mukautumaan muutokseen, mutta huomasin ajattelevani itsekkäästi että näinkö nyt muka lataan akkuja äitiyslomalla ennen vauvan syntymää; taaperon kanssa puistossa juosten ja sisällä legoja kasaillen. Samalla jokainen ottamani askel tuntui liitoskivuissani maratonilta ja lattianrajasta nousu kesti kauemmin kuin siellä leikityt leikit. Ja iltaisin, kun olisi ollut mahdollisuus x-asentoon sohvalla, huomasin täyttäväni pakkasta pullilla, piirakoilla ja pikkusuolaisilla vauvan tulevia ihailijoita varten.

Kun laskettu aika oli maaliskuussa ylitetty, päivitin sairaalan nettisivujen ajankohtaista-osiota yhä useammin, sillä jännitimme yhdessä mieheni kanssa että pääsisiköhän hän h-hetkeen mukaan. Onni oli läsnä kun syntymän hetkellä pienokaista vastassa oli myöskin isä. Koronatilanne kuitenkin rajoitti toiveitamme heti kättelyssä ja sulki pois mahdollisuuden viettää ensimmäiset päivät yhdessä perheenä. Muistan makoilleeni potilashotellin sängyllä miettien että tästä seesteisestä vauvantuoksuisesta hetkestä tulisi nyt nauttia, muuta murehtimatta, kyllähän sisarusten ensikohtaaminen jaksaisi odottaa toteutumistaan vielä päivän tai pari.

Esikoisesta kuoriutui innokas vauvanhoitaja jo alusta lukien. Niin innokas, että heräsi vauvan aamuyön itkuihin luvattoman aikaisin, tuli katsomaan mistä kiikastaa ja ilmoitti päivän alkaneen. Omissa mielikuvissani startti olisi ollut paria tuntia myöhemmin. Kupillinen kuumaa kahvia, ruhtinaallinen imetykseen valmistava tankkaustuokio ja tv-ruudusta periamerikkalaista hömppää taustameluna – näin olin sen suunnitellut. Siitä jaksaisin kirmata reippaalle vaunulenkille tyytyväisen nyytin kanssa. Todellisuus tarjosi kuitenkin mikron kautta freesatun kahvin, olemattoman aamupalan ja Ryhmä Hau -kimaran. Vaunulenkkikin vaihtui päivittäiseksi ulkonaselviytymistaisteluksi omaa tahtoaan harjoittavan uhmaikäisen kanssa.

Kesän lähestyessä ja kuopuksemme kasvaessa huomasin ärsyyntyväni vellovaan virukseen. Kukaan ei päässyt tutustumaan pieneen poikaamme, me emme voineet käydä missään ja väsäsimme jälleen uutta temppurataa kotona. Vauvaharrastukset oli peruttu ja kaikki tilanteet missä uhosin olevani varmempi tällä kertaa oli pannassa. Ristiäisetkin piti hoitaa ihan uudella tavalla. Kirosin muuttunutta arkiruljanssia, vääränlaisia aamuja, kotitöiden kasvanutta vuorta ja ruuanlaiton sirkusta. Lohtua hain jääkaapin vierestä, uskotellen itselleni että leipomukset eivät kestäisi montaa kuukautta pakastettuna.

Ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin. Tulevaisuus ja turvavälit näyttävät millaiseksi tämä vauvavuoden loppupuoli aaltoineen rakentuu, mutta nyt olen alkanut bongata kevään poikkeushetkistä plussia. Saimme viettää arvokasta aikaa yhdessä perheenä ja vedota vauvan vastustuskyvyn puutteeseen jos väsyneellä hetkellä udeltiin kylään. Taisin löytää itsestäni myös introvertin sillä jo kesällä muutama meno kalenterissa tuntui kiireeltä. Tarkemmin ajatellen, olisinko edes jaksanut vieraiden ravaamista? En. Olisinko halunnut hermoiltavakseni suuremmat ristiäistarjoilut? En. Olisinko tahtonut esikoisen tuovan päiväkodista pöpöt vastasyntyneelle? En.

Entä saiko suunnitelmien vastaiset ensimmäiset kuukaudet haaveilemaan kolmannesta vauvastartista? Ei, mutta ehkä kolmanneksen pidemmästä kotiäitiydestä. Kun enhän ole ollut vielä tarpeeksi kotona.

Ella

Olen järjestyksestä nauttiva 31-vuotias äiti-ihminen joka joutuu ajoittain kaaoksen keskelle ja pelastuu sykkimällä. Vaimo, joka miettii päänsä puhki pienistäkin asioista, googlettaa ja lopulta ymmärtää kysyä viereltä. Perheen “pahis" joka rentoutuu parhaiten kotona lempisohvalla - pussaten puolisoaan ja kahta yhteistä lasta.