En halua lähteä töistä kotiin

En halua lähteä töistä kotiin
Kuva: Jonathan Francisca

Pidän kovasti työpaikastani sosiaalitoimessa. Työtä on paljon, mutta sen tekemiseen on rajattu aika ja paikka, enkä loppujen lopuksi ole henkilökohtaisesti vastuussa kenenkään hyvinvoinnista. Oikea työ alkaa vasta, kun pääsen kotiin, sillä siellä on aina enemmän velvollisuuksia, kuin jaksaisin hoitaa. Yritin kyllä laistaa joistakin vastuualueista hetken aikaa silloin, kun lapseni syksyn alussa aloitti päivähoidon, ja minä palasin töihin. Ensimmäinen reipas viikko muutoksen jälkeen meni sen hienon oivalluksen kanssa, että nyt kun voin viettää tyttöni kanssa vain rajatun ajan, on tärkeämpää olla läsnä hänelle eikä siivota tai tehdä ruokaa koko ajan. Tai lainkaan.

Sitten meiltä alkoivat loppua puhtaat vaatteet, einesten maku ei lähtenyt suusta enää hammaspesullakaan  ja kakarakin kehtasi valittaa joka välissä, miten se tämä tai tuo paikka, tai mikä hienointa, äiti haisee. Viikko on taaperoperheessä pitkä aika olla käyttämättä siivousvälineitä. Aloimme hukkua likaan, eikä siivoojaan ole varaa. Miehenikin on puurastanut ilman lomia pätkätyösuhteissa yli kolme vuotta yhden pidemmän hoitovapaan voimin, ja hänellä alkaa olla vähän taisteluväsymystä. Minun oli syytä unohtaa ylevät ajatukseni vapaa-ajan lahjoittamisesta täysin muksun kanssa leikkimiseen, ja tarttua jälleen rikkakihveliin ja kauhaan.

Niinpä nykyään työpäivän alkaessa kallistua kotiinlähtöaikaan alan painua kasaan kuin tuomiotaan odottava. Kun tenavan hoidosta haettuani yritän istahtaa hänen kanssaan lattialle leikkimään, keittiöstä leimahtaa eilisten tiskien löyhkä. Kun huollan pyykkikasaa, jotta saan tytölle huomiseksi puhtaat alkkarit, yrittää lapsiriepu saada huomioni jatkuvilla “äitiiii tuleeee leikkimäään” -kutsuilla. Hän on taaperoudessaan ohittanut sen vaiheen, kun äidin auttaminen kotitöissä oli sekä minttiä että harmitonta, nyt on aika saada äiti tuntemaan huonoa omaatuntoa kodin puhtaanapidosta, tai muuten vain vaikeuttaa tilannetta. Ristiriidat ja syyllisyys repivät minua ja vievät lopulta voimani tehdä yhtään mitään. Illan päätteeksi olen vain väsynyt kasa lihaa sohvalla, jota liikuttaa vain Pätkis-suklaapatukat ja hömppäromaani.

Ihailen vanhempia, sellaisia kuin mieheni, jotka pystyvät ottamaan lapsen mukaan askareeseen kuin askareeseen sellaisella rennolla otteella. Olen useammin kuin kerran syönyt mieheni ja kaksivuotiaamme tekemää “hän ihan itse sai valita, mitä laitetaan ja kuinka paljon” -ruokaa, jonka maku on ollut yllättävän kelvollinen. Kun minä alan laittaa sapuskaa tai järjestelemään paikkoja, ei touhussa ole selkeää päätä tai häntää, mutta vauhti on kova, jälki siistiä ja toiminta tehokasta. Suit sait! Lapsen osallistaminen siivoamiseen tai kokkailuun ei puolestaan ole tehokasta tai minusta edes hauskaa, se on ainoastaan päätöntä. Hän heiluttelee rikkalapion sisällön takaisin lattialle, täyttää astianpesukoneen väärin (niin tosin tekevät kaikki muutkin, paitsi minä), ripustaa pyykit päällekkäin ja pelkää imuria. Hän sotkee ja on tiellä. 

Viikonloppuna leivoimme mustikkapiirakkaa. Leukaperiäni kiristeli, kun taaperon sormi kävi välillä voipaketissa ja välillä nenässä, ja jauhoseos päätyi puolittain lusikkalaatikkoon. Sanaa  “EI” ei mainittu kertaakaan reseptissä, mutta esiintyi leipomishetkessämme silti tosi usein, ja tyttö oppi taas uuden kirosanan jo opitun pirulaudan kaveriksi. Melkein jo saimme täytteen ladottua luomuksemme päälle ennen kuin jälkikasvuni jälleen totesi, että äidin kanssa on mälsä leipoa, ja painui leikkimään. Mutta me opimme vielä. Tyttö siivoamaan omat sotkunsa, ja minä pitämään hermoni kurissa. Kaikki aikanaan.

Miss Marina

Olen yhden, toisinaan aika kolmeveemäisen, mutta enimmäkseen aivan ihanan taaperotytön maailman kärsivällisin, jaksavin ja hehkein äiti, sekä yhden, toisinaan aika veemäisen mutta enimmäkseen aivan ihanan aviopuolison maailman ymmärtäväisin, aikuismaisin, keskustelukykyisin ja hormoonimyrskyttömin vaimo. En koskaan marise turhasta, nalkuta, arvostele, kilahda, kiukuttele, romahda tai vertaile itseäni muihin. Koti on aina tiptop, ruoka priimaa ja karvakolmio ajeltu. Revi siitä.