Fairytale gone bad

Fairytale gone bad
Kuva: Kelly Sikkema

Oli Unelmahäät paratiisissa Seychelleillä heinäkuussa 2016, positiivinen raskaustesti Dubain auringon alla tammikuussa 2017 ja maaliskuussa 2019 seisoin talomme ovella ja katsoin, kun mies tavaroineen lähti. Muutamaa viikkoa aikaisemmin hän oli lopettanut avioliittomme, sanoilla ”I think we are done”. Tyttäremme oli 1,5-vuotias.

Hänen lähtönsä ei tarkoittanut muuttoa naapurikuntaan vaan tuhansien kilometrien päähän toiseen maahan. Matti Nykänen tähän varmasti toteaisi, että ”elämä on laiffii”. Ja sitähän se edelleen on, hieman eri muodossa vain kuin mitä olin ajatellut.

Kelataanpa hieman ajassa taaksepäin vuoteen 2004. Päätin, että nyt tai ei koskaan on aika vaihtaa maisemaa. Hyppäsin tuntemattomaan, muutin Irlantiin ja minusta tuli lentoemäntä. Sen reissun piti kestää vuoden, mutta kestikin reippaasti yli 10 vuotta. Löysin oman alani ja ilmailu vei mukanaan. Muutamaan otteeseen kävin Suomessa kokeilemassa joko olisi aika palata, mutta aina ne matkalaukut tuli pakattua uudestaan.

Marin elämä ei mennytkään, kuten hän oli suunnitellut.

Neljän maan ja tuhansien taivaalla vietettyjen tuntien jälkeen palasin vihdoin Suomeen 2017 ennen tyttäreni syntymää onnellisena siitä, että perheemme tulisi rakentamaan kodin Suomeen ja lapsellani olisi turvallinen ympäristö kasvaa ja kehittyä. Tarkoituksena oli jatkaa ilmailun parissa, kun lapsi kasvaa ja elämä muutenkin näytti juuri siltä mitä pitikin – onnelliselta. Niin kuin ensimmäistä kappaleesta voi kuitenkin todeta, kaikki ei mennyt niin kuin olin suunnitellut. Sitä kun 42 vuotiaana huomaa olevansa avioeron myötä pienen lapsen yksinhuoltaja isossa talossa ison lainan kanssa työttömänä, niin joutui hetken istumaan ja ottamaan happea.

Se, että miehen mukana kaatuu unelma perheidyllistä on jo raskasta, mutta kun siinä myös kaatuu oma vuosia rakennettu ura ja unelmat tulevasta, niin silloin joutuu jo tosissaan tekemään töitä sen eteen, että siitä kuopasta noustaan. Onneksi olen ihminen, joka uskoo asioiden aina järjestyvän ja niin sieltä kuopasta noustiin. Kiitos säästöjen, perheeni ja helvetin hyvän terapeutin.

Maailmalla vietettyihin vuosiin mahtuu monia tarinoita ja tunteita. Maailmalle lähtisin edelleen käden käänteessä, mutta 3-vuotias tyttäreni on se mikä minut pitää Suomessa. Maailmalla olisi myös se ura ja mahtavat tienestit. Se ura mistä olen jo sata kertaa luvannut päästää irti, mutta kuitenkin joka päivä mietin, että mitä jos sittenkin. Mitä jos sitten kun tyttäreni on vanhempi, niin pakataan kamat ja kissat ja lähdetään jahtaamaan yhdessä sitä äidin unelmaa ja vanhaa uraa. Vai olisiko se vaan aika päästää irti?

Mari elää kahdestaan tyttärensä kanssa avioeron jälkeen.

Mitä se elämä nyt sitten on? Se on kiirettä aamusta iltaan. Omaa aikaa ei juuri ole ja en ole niitä täydellisiä äitejä, jotka sanoo, että en omaa aikaa kaipaa. Kaipaan todella. En ole myöskään mikään superäiti vaan käytän kaikki keinot maan ja taivaan välillä, että elämä meillä olisi välillä vähän helpompaa. On se sitten 3-vuotiaan lahjomista ruutuajalla tai karkilla, oumaigaaaad, alkakaa kivittämään.

Jos tämä matka on jotain opettanut niin kärsivällisyyttä ja uskoa itseen. Se on tehnyt minusta sata kertaa paremman ihmisen ja äidin. Se on laittanut asiat tärkeysjärjestykseen ja omaa napaa tuijottavasta tuuliviiristä on vihdoinkin tullut jotain muuta. Ei ehkä sitä pullantuoksuista äitihahmoa, mutta ainakin äidin, joka välillä tarjoilee ruoaksi muutakin kuin Foodoran tilauksia. Rehellisesti sanoen on päiviä, että mielelläni lähettäisin itseni 10 vuotta ajassa taaksepäin ja olisin edelleen jossain päin maailmaa palmujen alla ja kyllä – lapsettomana. Mutta sitten niitä kliseitä taas; kuitenkin tiedän, että elämä just tässä on se elämä mitä minun kuuluu elää. Jätetään ne helpot tiet jollekin muulle, minä jaksan kyllä.

Mari

+40v yhden taaperon ja kahden kissan yh-äiti. Kun elämä ei mene niin kuin suunnittelee ja pelikaani lentää turbiinin, niin tämä entinen maailmanmatkaaja-VIP-lentoemäntä suoristaa suikan ja jatkaa hymyssä suin aina eteenpäin.