Mikä on lasten ylivoimaisesti eniten käyttämä sana?

Mikä on lasten ylivoimaisesti eniten käyttämä sana?
Kuva: Marco Albuquerque

Lapsillani on osallistuva isä. Ja me asumme kaikki saman katon alla. Isä touhuaa lasten kanssa, vie heitä harrastuksiin, leikkii ja lukee, laittaa lapsille iltapalaa, lohduttaa kun sattuu… Tekee siis paljon kaikkea samaa mitä minäkin.

Joten miksi täällä jatkuvasti raikuu sana ”ÄITII!”?

Peppu pitää pyyhkiä: ”ÄITII!”.

Hanska on hukassa: ”ÄITII!”.

Toinen ottaa lelun kädestä: ”ÄITII!”

Usein toistuva tilanne kotonamme on, että lapset vaikkapa katsovat keskenään lastenohjelmia, ja isä istuu sohvalla heidän kanssaan (no, tuijottamassa puhelinta, mutta kumminkin). Itse en ole heidän näköpiirissään, vaan vaikkapa yläkerrassa. Lapsille tulee riita siitä, mikä ohjelma valitaan seuraavaksi. Ja mitä he alkavat huutaa? ”ÄITII!”. Tietysti.

No pitää myöntää, että kyllä he toki joskus huutavat isääkin. Silloin kun minä olen ensiksi sanonut, että nyt en ehdi, pitää ripustaa pyykit kuivamaan, kysy iskältä, joka istuu tuolla sohvalla tekemässä ei-mitään. ÄITII!-ISKÄÄ! -sanojen suhde on meillä ehkä 95:5.

Olen myös huomannut, että mieheni saa kotona kaikessa rauhassa puhua puhelimessa vaikka puoli tuntia. Kukaan ei keskeytä häntä tai jos joku, niin sitten se olen minä. Itse taas olen jo tottunut siihen, että jos haluan keskeytyksettä puhua puhelimessa pidempään kuin 5 minuuttia, lähden sitä varten lenkille.

Mieheni pystyy kotona myös aivan huoletta toteuttamaan itseään ja ”omia puuhia”. Lehtien ristikot tulee täytettyä ja kodin pienet korjaustyöt hoidettua. Kiitos hänelle siitä. Itse jos yritän mennä kodinhoitohuoneeseen silittämään yhden paidan, ei rauta ehdi edes lämmetä, kun joku on jo oven takana kaipaamassa.

Johtuuko tämä siitä, että olen olosuhteidenkin pakosta (pitkä imettäminen, vanhempainvapaat, osa-aikatyö ja mitä näitä nyt on) ollut lasten kanssa alusta asti enemmän, mitä mieheni? Ovatko lapset jo niin tottuneet siihen, että minä olen kotona projektipäällikkö, jonka puoleen aina ensisijaisesti käännytään?

Arjen täytyy sujua, ja minunkin on saatava tehdä välillä muuta kuin leikkiä tai selvitellä riitoja. Tässäpä pari keksimääni keinoa, jotka olen ottanut käyttöön:

  • Sovin lasten kanssa, että nyt leikin 20 minuuttia, ja sen jälkeen menen tekemään jonkun oman homman. Tuona aikana keskityn leikkiin, en vilkuile puhelinta tai käy edes avaamassa pyykkikoneen luukkua (vessareissut on sallittuja). Kun aika on kulunut, sanon, että nyt menen tekemään oman hommani ja palaan, kunnes olen saanut sen tehtyä. Jos lapset tulevat kyselemään minua, muistutan heitä siitä, että juuri nyt en ole käytettävissä, mutta sitten olen, kun olen saanut hommani valmiiksi.
  • Jos jokin asia pitää saada tehdyksi heti (maksaa laskut / täyttää lomake jonka deadline meni jo / laittaa ystävälle viesti / lukea Facebook-ilmoitukset), laitan lapsille väritystarvikkeet pöydälle ja istun heidän viereen läppärin tai puhelimen kanssa. Lapset onneksi nauttivat värittämisestä, joten he jaksavat keskittyä siihen varsin pitkään, eivätkä tarvitse siinä apua tai huomiotani. He hyväksyvät, etten varsinaisesti touhua heidän kanssaan, mutta olen fyysisesti kuitenkin läsnä.

Reetta

Olen kahden pienen lapsen äiti tasapainoilemassa perhe-elämän ja liian innostavan työn välillä. Kun joka arkipäivä saan tehdä töitä, jaksan illat ja viikonloput leikkiä, lukea ääneen, rakentaa legoilla, pyyhkiä tahroja lattiasta, lohduttaa ja selvitellä riitoja. Parasta viikonlopussa: Thank God It's Sunday!