Nouse äiti!

Nouse äiti!

”Äiti. Äiti! Miksi sinä itket?”
En olisi koskaan uskonut että meidän rähjäisellä Opelilla voisi ajaa kahtasataa ilman, että katto irtoaa. Katsoin ikkunasta lähtöäsi. Vain kahta päivää aiemmin olit ilmoittanut muuttavasi pois, että tämä oli nyt tässä. Seitsemän vuotta yhteistä elämää oli varoittamatta päättynyt niin kuin niin monet muutkin kauniit rakkaustarinat – avioeroon.

“Mitä minä nyt teen?”, sain sanottua ennen kuin valuin ikkunaa pitkin lattialle. Kolme lasta, kolmivuorotyö, totaalinen tukiverkostojen puute.

“Mitä vittua minä nyt teen?!”

Kirjoittajan avioliitto päättyi eroon seitsemän vuoden jälkeen.

Tuosta hetkestä on nyt aikaa 977 päivää. Voin valehtelematta sanoa etten olisi ikinä uskonut nousevani siitä lattialta enää ylös.

Olin yksi yli sadastatuhannesta yksinhuoltajaäidistä Suomessa. Niin moni meistä on ollut tuon saman kysymyksen äärellä. Miten tästä selvitään? En ehkä tuolloin vielä osannut vastata siihen kysymykseen, mutta näin jälkeenpäin kertoisin sinulle seuraavaa:

1. Soita työterveyteen/mene lääkäriin. Saat apuja nukahtamiseen, kriisipuhelinnumeroita ja tarvittaessa sairaslomaa.

2. Soita pomollesi. Kerro rehellisesti mitä on tapahtunut ja mitä tarvitset. Älä irtisanoudu tai tee hätiköityjä ratkaisuja. Tässä tapauksessa minulle järjestyi alkuun pelkkää päivävuoroa ja lopulta päivätyö toiselta osastolta. Sain myös edullisemman työsuhdeasunnon lähempänä työpaikkaa. 

3. Kerro lähimmille ystävillesi. Ovi kävi jatkuvasti, puhelin soi ja työkaverit toivat ruokaa. Jotkut kävivät kaupassa. Toinen vei kuopuksen päiväkotiin. Kolmas soitteli ja tarkasti pari kertaa päivässä että ollaan vielä hengissä.

4. Käytä kriisipalveluja. Ero on valtava kriisi. Odottamaton ero voi olla yhtä väkevä kokemus kuin puolison kuolema. Omalla kohdallani se olisi ollut melkeinpä helpompi hyväksyä kuin se tosiasia että toinen halusi lähteä. Puhuminen rationaalisen ammattilaisen kanssa kantoi ne yöt kun en voinut nukkua ja yön pimeiden tuntien ajatukset meinasivat sumentaa kaiken järkevän ajattelun. 

5. Ota yhteyttä sosiaalitoimeen ja ota selvää mitä tukia sinun kuuluu hakea Kelasta. Voit myös hakea tukea esimerkiksi kirkon diakoniatyötä, Hope Ry:ltä ja Apuna Ry:ltä. Tässä ei ole mitään noloa eikä hävettävää, nämä ihmiset ovat siellä töissä juuri tällaisia tilanteita varten. 

6. Kerro kouluun ja päiväkotiin tilanteestanne. Lapset voivat aluksi oireilla paljonkin kodin ulkopuolella, heidän toipuminen alkaa usein vasta sitten kun kun katsovat tilanteen tasaantuneen. Kuulostaa kamalalta, mutta juuri siksi on tärkeää että heillä on mahdollisuus puhua ja käsitellä asiaa jo ennen sitä turvallisten aikuisten kanssa. 

7. Soita perheneuvolaan/lastensuojeluun/lastenvalvojalle.

Jono lastenvalvojalle voi olla valtavan pitkä. Varaa siis aika heti.

Perheneuvolassa käytiin yhdessä tilannetta läpi rehellisesti, mutta kuitenkin lasten läsnäolo huomioiden. Koen, että tämä hitsasi meitä perheenä yhteen, vaikka käyntejä ei ollutkaan kuin pari. Ne käynnit selkeyttivät ajatuksen siitä että josko olemmekin samassa veneessä kaikki niin yhdessä me tästä selviämmekin. 

Lastensuojeluun soittaminen omassa tapauksessani johti lähinnä oivaltamiseen, että pienten kouluikäisten lasten totaaliyksinhuoltajan ei parane olla kolmivuorotyössä. Ja totta joka sana. 

“Käytä kriisipalveluja. Ero on valtava kriisi.”

8. Älä helvetissä mene someen stalkkaamaan eksääsi tai tongi hänen tekemisiään! Oikeastaan, jos voit, poista vaikka väliaikaisesti kaikki sosiaaliset mediat ja keskity vain itseesi ja lapsiin. Äläkä lataa sitä Tinderiä. Kyseessä ei ole kisa, tai jos onkin niin maali ei ole siellä. Tähän voidaan palata vielä jossain myöhemmässä postauksessa. 

9. Kävele. Ui. Ulkoile. Lasten kanssa tai ilman. Meillä oli tuohon aikaan kerrostalon uima- allas johon purin kaikki mahdolliset tunnetilat. Vesi on siitä fantastinen elementti että sitä ei kiinnosta vaikka miten riehut ja hakkaat sitä. Kukaan ei huomaa jos itket vedessä. Se on vain vettä. Mutta hukuttaa kyllä jos et ui. Joten minä uin.

10. “Äiti -kiltti, nouse ylös, älä itke enää! Nouse nyt, naapurin Emppukin sanoi että sinä löydät vielä miehen!”, aneli tyttäreni. 

“M-mitä?”, kysyin ja nostin päätäni. 

Tyttö tapitti silmiin ja piti olkapäistä kiinni. Hän näytti ikäänsä nähden niin valtavan varmalta asiastaan, ilahtui silminnähden saamastaan reaktiosta ja silitti kyyneleet pois poskiltani. Otin syliin. 

“Kuulehan.”, sanoin. “Minä en itke sitä asiaa ettenkö minä ikinä löytäisi ketään. Minä suren ja niin meidän kuuluukin, tällaisia asioita täytyykin surra. Mutta kun aikaa kuluu tarpeeksi kauan, minä en ole enää surullinen. Kyllä me tästä selviämme ja hyvinpä selvitäänkin, kun minulla on näin viisaat, nokkelat ja hauskat lapset!”

“No nousetko sitten sieltä lattialta ylös? Ja voitaisko tehdä lettuja? Mie osaan tehdä taikinan!” “Joo. Minä nousen.”

Tervetuloa meidän yksinhuoltajien joukkoon. Me yritämme parhaamme sellaisissa olosuhteissa missä niin moni muu olisi jo monta kertaa antanut periksi. Meille luovuttaminen ei ole vaihtoehto. Me nousemme vaikka polvet notkuen yrittämään yhä uudestaan ja uudestaan, sillä tiedämme että lapsemme katsovat meitä. Kaikki mitä teemme seuraavaksi on perintöä, jonka jätämme heille elämän tuulia vastaan. Me asetamme esimerkin.

Kyllä sinäkin sieltä vielä nouset. Niin minäkin nousin. Koska minun piti paistaa lettuja.

Avatar photo

Valtakunnan köyhä

Valtakunnan köyhä on kolmen kouluikäisen lapsen yksinhuoltajaäiti, joka päättää ainakin kerran päivässä ottaa elämän ja sen tuomat haasteet vastaan omaan tragikoomiseen tyyliinsä.