Kadonneen rukkasen metsästäjä

Kadonneen rukkasen metsästäjä

Minä en ole koskaan ollut kovin järjestelmällinen ihminen, kuten ei miehenikään. Silloin kun asuimme kaksin, asia ei vaikuttanut elämäämme kovinkaan paljon. Välillä saattoi olla joku tavara hukassa, joskus pitkäänkin, mutta yleensä ne lopulta löytyivät, tai jos eivät niin se ei vaikuttanut merkittävästi elämänlaatuun (ellei lasketa yksiä juhlakenkiin tarkoitettuja kengännauhoja vuonna 2013. Aivan varmasti tulivat kaupasta kotiin mutta niitä ei sen koomin ole nähty!) Aloimme kiinnittää huomiota asiaan vasta perheellistymisen myötä.

Huomasimme hyvin nopeasti, että vauvojen ja lasten mukana tulee tavaroita ja vaatteita. Todella paljon erilaisia vaatteita ja tavaroita. Ja kun kaikkea on paljon, osa niistä helposti hukkuu. Hukkaantuneiden asioiden katoamisen huomaa ikävä kyllä vasta, kun niitä tarvitsee. Olen tullut siihen tulokseen, että arjen kiireemme johtuu pitkälti juuri tästä ongelmasta.

Kun tavarat ovat hukassa, niiden etsimiseen menee aivan järkyttävän paljon aikaa. Jos olisin järjestelmällinen äiti, etsisin lasten tavarat jo edellisenä iltana valmiiksi ja varmistaisin, että rukkasilla on parit, saappaissa villasukat ja repussa vaihtopaita, eväät huomiselle retkelle ja unikaveri päiväunille. Mutta kuten totesin, en ole sellainen äiti. Olen mukavuudenhaluinen äiti, joka illalla mieluummin istuu sohvalla ja selaa somea banaania syöden, kuin valmistautuu seuraavaan päivään ja menee levollisena nukkumaan tietäen että kaikki on niin kuin pitää. Tämän jalon ominaisuuteni seurauksena havahdun yleensä kahdeksan aikaan aamulla, kun lähtöä aletaan tehdä, että jotain elintärkeää PUUTTUU. Rauhallinen pukeutumis- ja lähtötilanne kaatuu joka kerta siihen, että patistan leikki-ikäistä pukemaan samalla kun sinkoilen ympäri asuntoa ja etsin kurahanskaa, kypärämyssyä, kauluria, autonavaimia tai omaa puhelintani ympäri asuntoa.

Kiireessä kaikki vähäinenkin järjestys unohtuu, kun hikipäässä pengon ulkovaatekoreja tai kenkävuorta etsiessäni milloin mitäkin. Noin puolissa tapauksista selviydyn voittajana ja löydän kadonnen sormikkaan tai lelupäivälelun, saan runtattua seurueeni ovesta ulos ja ehdimme päiväkodille noin minuutti ennen kuin ryhmän retkiaika alkaa. Joinain aamuina luovutan siinä kohtaa, kun ymmärrän ettei aikaa kerta kaikkiaan enää ole ja lähden äkäisenä ja turhautuneena kaivamaan ne toiset, ”ei ihan yhtä hyvät eikä säänmukaiset” kamppeet esille (pahimmassa tapauksessa etsin hetken myös niitä) ja ehdimme päiväkodille taas noin minuuttia vaille retkiajan.

Olen lukenut kirjoja kodin säkenöivästä järjestyksestä ja vaatekaappien säilytysratkaisuista. Seuraan useita lapsiperheen arkeen ja järjestykseen liittyviä Facebook-ryhmiä. Tunnen muita äitejä, teen työkseni yhteistyötä perheiden ja lasten kanssa ja luen blogeja, joissa äideillä on kirjaimellisesti homma hanskassa ja lapset somasti reput selässä ja parilliset hanskat kädessä menossa eväsretkelle tai museoon. Teoriassa siis minulla olisi kaikki tieto ja mahdollisuus pystyä olemaan hukkaamatta lasteni vaatteita ja suoda itselleni ja heille rauhallinen aamu ilman kiirettä ja hampaiden kiristelyä. Asiaan ei myöskään vaikuta, mihin aikaan aamulla herää. Vaikka aamu alkaisi 6.30, en saa itseäni valmistelemaan lähtötilannetta yhtään aiemmin. Kiinnostavaa nähdä, miten selviydymme töihin paluuni jälkeen aamuisin ovesta ulos jo hyvissä ajoin ennen kahdeksaa, kun nyt yhdeksäksi puristaminen tuntuu aivan äärirajoilla suorittamiselta. Lohduttavaa tosin on, että lähes joka aamu kun viime tipassa kun syöksymme bussipysäkille, näen erään äitikollegan juoksevan samaan bussiin tukka auki, rattaita samalla työntäen ja isompaa lasta hoputtaen. Jään joka kerta pitämään keskioveaavonaisena, jotta hekin ehtivät kyytiin.

Tinja

Olen yhdistelmä iloista unohtelijaa, leikkisää hassuttelijaa ja stressipalloa. Supervoimani on arjen metatyö, jota toteutan elämässäni jossa olen äiti kahdelle pienelle lapselle ja vaimo yhdelle insinöörimiehelle. Ihmettelen vuodesta toiseen, mihin sukkien parit katoavat, miksi aamuisin tulee aina kiire ja miksi välillä on vaikea elää niin, kuin opettaa.