Sukupolvet kohtaavat
Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen. Isi, isi, isi. Toinen oli Suomen suurmies, toinen oli pelkästään perheen, mutta hänelle sen tärkeimmän suurmies. Toiston, suurmieheyden ja kaljuuden lisäksi meitä ei, hyvät lukijat, kansalaiset, juuri muut asiat yhdistäkään.
En minä pulloon joskus ole sylkenyt, mutta prioriteetit muuttavat suhtautumista kaikkeen. Vanhempi sukupolvi kasvatti erilaisesti, oli ns. herrain pelko. Olen minäkin hermostunut joskus, mutta on jäänyt vaivaamaan, että kun kaikki me aikuiset kiireistä huolimatta olemme lapsia olleet, miksi lasten tunteita on välillä niin vaikea ymmärtää. Vanhemmat reagoivat tilanteissa, joissa on itsekin mahdollisesti pelästynyt, tai kiire saa vanhempienkin tunteet kuohumaan. Miten unohtunut nalle muka voi olla niin tärkeä nukkumaan mennessä olen joskus ajatellut lapsen viimein sanottua, että miksei saa unta. Olen uusperheessämme oppinut, ikävä kyllä kantapään kautta, opettelemaan kahdessa vuodessa poikamiehen tylsyydestä lapsiperheen hektisyyteen. Aluksi oli omia ajatuksia kasvatuksesta ja kadun, että olen neuvonut ketään kasvatuksen suhteen, kun omat huolet olivat olleet erilaisesti lapsellisia.
Hyvät naiset ja herrat, arvon lukuväki, perheemme on aamusta, päivästä ja illasta kuun möllöttäessä taivaalla seuraavan aamun auringonnousuun Lilli 1-wee, Elli 5-wee, Essi 9-wee, avopuolisoni Anna (naiselta ei kysellä ikää, käytöstapoja!) ja minä, Mikko 35-wee. Olemme uusperhe ja nuorin lapsista on yhteinen Annan kanssa. Koitan tietysti antaa huomiota kaikille tytöistä saman verran ja oikeastaan taapero on äitinsä perään eniten, joten olen panostanut Essin ja Ellin kanssa leikkimiseen, pelaamiseen, pikku lenkkeihin ja mitä nyt on voitu tehdä.
Kirjoitan tätä myöhään illalla, mutta nukuttaessani Elliä, sanoin rakastavani häntä. Tyytyväinen hymy ja ”mäkin rakastan sua” kertoi rakastamisen lämmittävän molempien ajatuksia. Ei ehkä tullut 3 vuotta sitten mieleen tätä tilannetta elämässäni. Siskoni kysyi mahdollisesta ikäkriisistä kun ei ole lapsiakaan. En ole tässä tilanteessa, perheenisänä siskoni kysymyksen vuoksi, vaan koska elämä ja rakkaus ohjasi tähän ja tänne, ruokapöydän viereen kirjoittamaan juuri sinulle, että koko elämänsä jotenkin varjojen mailla, alkoholisoituneena, mielisairaalassa, oman päänsä kanssa taistelleena ihmiset voivat muuttua. Pitää antaa vain mahdollisuus, mutta ei mitään pidä hampaat irvessä kestää, ei pidä hyväksyä asioita jotka johtuvat lopulta pelosta. Ei pelkoa kuulu kierrättää. Ei edes herrain.
Olen mielestäni hyvä isä. Anna on uskomattoman hyvä äiti, paras mahdollinen lapsillemme. Tarkoitan lapsillemme. Rakkaus ja rakastaminen ovat siitä jänniä juttuja, että niiden vahvuus kantaa eteenpäin. Niiden vuoksi haluat olla toiselle, perheelle hyvä, paras mahdollinen esimerkki, ymmärtäväinen, kuuntelija, kasvattaja, autokuski, leikittäjä, tsemppaaja, itsetunnon kohottaja. Haluat olla sellainen ihminen, jota ei tarvitse pelätä, sellainen jota kutsutaan isiksi ja johon voivat luottaa kuin kiveen, vaikka se olisi jo harmaa parrastaan. Haluat olla niille tärkeä ja rakas, se luotettava, mahdollisesti ukki vuosien päästä ja näet perheessä syyn, joiden vuoksi jätit vanhan väljähtyneen luuseri-leimasi, koska rakastat perhettä, enkeleitäsi. Se on toki hämmentänytkin, mutta nyt tiedät että olet kotona, perillä, vuorenhuipulla ja voit nauttia, koska sulla on tärkein asia elämässä. Rakkaus.
Tiedätkö että ymmärrän, jos tämä kuulosti oudolta, jos kuulosti jotenkin kliseeltä, mutta ette tiedä kuinka lähellä on ollut, ettei tätä perhettä henkilökohtaisesti olisi. Sisulla ja havuilla, mutta huipulla tuulee. Tämä on lopulta ylpeyttä, arvostusta ja kunniaa meille, meidän perheelle. Pidäthän sinäkin huolta. Rakkaus on kärsivällisyyttä ja ymmärtämistä, vaikka nallen suhteen. Mutta Mr. Bean, tämä ei ollut kutsu sinulle.
