Saako luovuttaa, jos kahvi (lue: viini) loppuu?

Saako luovuttaa, jos kahvi (lue: viini) loppuu?

Milloin on sopiva hetki saada hermoromahdus. Kun lapset ovat jo niin isoja, että muuttavat pois kotoa? Kun maailmassa on rauha? Kun joka ikiseen tautiin on keksitty parannuskeino? Kun on yhtä rikas kuin Roope Ankkalinnasta?

Melko varmaa kuitenkin on, että hermoromahdusta EI ole hyvä saada silloin, kun on iso asuntolaina, laskuja ja kolme lasta elätettävänä. Varsinkaan sitä ei saada, kun niiden lasten lisäksi kotona asuu kaksihevostakaksivuohtayksilammaskaksikissaakaksikoiraayksikukkoajasenhaaremisekäaviomies. Eikä sitä hermoromahdusta kuulu myöskään saada silloin, kun korona valloittaa maailmaa ja henkilökuntaa lomautetaan olan takaa ja yksilön pitäisi olla vain onnellinen siitä, että sillä on työpaikka.

Tunne alkoi hiuksen hienona epäilyksenä. Jatkui hiiren hiljaisina kuiskauksina jossakin päin takaraivoa. Saattoi siihen sisältyä myös uhmaikäisen aikuisen naisen jalan polkemista lattiaan. Välillä sitä vain vaimensi kaikki ne soraäänet kädenheilautuksella. Kyllä tämä tästä. Kunnes tuli Eräs Maanantai. Vati tuli täyteen ja kuuluisan kameliparan selkä meni poikki. Siinä vaiheessa, kun sitä löytää itsensä itkupotkuraivarin keskeltä ulvomasta lattialla, on viimeistään tullut vastaan se hetki, jolloin peli on oikeasti katkaistava.

Ja niin tein. Vastasin esimiehen sähköpostiin: Ei käy, en suostu. Varasin ajan lääkärille. Lääkäriparka oli nuori mieshenkilö, joka varmasti säikähti aikuista huutoitkevää naishenkilöä ja kirjoitti suoraan kuukauden sairasloman. Hyvä, ettei heti kirjoittanut lähetettä pakkopaitaan ja suljetulle osastolle.

Maailmalla on suuret odotukset ihmiselle. Pitää käydä töissä. Ottaa asuntolainaa. Pitää asua omistusasunnossa. Tehdä 1,85 lasta. Kuljettaa niitä lapsia pää kolmantena jalkana harrastuksissa. Ostaa farkkumallin Skoda, mieluiten hybridi. Käydä kaupassa ja ostaa luomuruokaa. Pitää muistaa oma aika. Parisuhdeaika. Omat harrastukset. Pitää käydä ainakin kerran kuussa kampaajalla. Manikyyrissä ehkäpä. Ei saa unohtaa kierrätystä, kotoilua eikä diytä. On hyvä osata tehdä terveellistä ruokaa sekä leipoa. Muistaa askarrella kotona lasten kanssa. Nukkua vähintään kahdeksan tuntia yössä. Näyttää hiton hyvältä somessa. Päivittää usein, kuinka Ihanaa kaikki on. Osata ainakin muutama joogan asana. Retkeillä luonnossa. Halailla puita ja poimia sieniä. Huolehtia siitä, että lapsilla on aina sopivan kokoiset, ehjät ja mieluiten muodikkaat kausivaatteet yllä. Vastata kaikille niille, jotka kysyvät “mitä kuuluu”, että “hyvää”, koska siihen kysymykseen vain kuuluu vastata niin. Hymyillä kainosti, kun kerrotaan, että olet supernainen ja hymähtää, että ei tässä mitään, tämähän on ihan normisettiä.

Vai onko asia sittenkään niin? Voisiko olla, että ne maailman odotukset ovatkin omassa päässä? Voisiko olla, että ne odotukset ovat vain sosiaalisen median luoma illuusio? Entä jos kaikki ei olekaan oikeasti ihanaa vaan se vahvinkin supernainen saattaa joskus väsyneenä itkeä itsensä uneen? Herätä aamulla siihen, kun sydän hakkaa itseään rinnasta ulos ja pään sisällä alitajunta karjuu kirosanoja, kun on taas yksi helvetin ihana kiireen ja suorittamisen täyttämä aamu? Arvon miehet ja naiset, siskot ja veljet: Eikö jo olisi aika katkaista se paskapuhe ja kertoa ihan rehellisesti, että tänään muuten vituttaa?

Haahuiltuani kaksi viikkoa kotona samoissa verkkareissa, hupparissa ja likaisissa hiuksissa potien valtavaa hermoromahduksesta johtuvaa syyllisyyttä, sai Aviomies houkuteltua minut rautakauppaan. Harkitsin pitkään, että jään kotiin, mutta viime hetkellä Aviomies lausui taikasanat: “Voidaan käydä myös Alkossa.”

Karoliina

Karoliina

Täytän joka vuosi 25 ja olen äiti 2008 syntyneille kaksosille (tyttö ja poika, joilla on muuten eri syntymäpäivät) sekä 2015 syntyneelle Kuningas Ei:lle. Lasten lisäksi laumaani kuuluu kotimaista räppiä tehtaileva Aviomies sekä sekalainen seurue eläimiä. Asun perheeni ja laumani kanssa kiven heiton matkan päässä (jos sattuu olemaan TODELLA hyvä kivenheittäjä) Helsingistä maaseudulla 1800-luvun puolivälissä rakennetussa hirsitalossa. Tällä hetkellä elän keskellä urakriisiä enkä tiedä, milloin sitä vihdoin aikuistuisi tai täyttäisi edes 26. Niin elämästäni kuin jutuistanikin puuttuu usein Se punainen lanka, mutta koitan paikata sitä läjällä sarkasmia. Ainakaan aika ei käy tylsäksi, kun sohii sitä sun tätä joka ilmansuuntaan.