Erityisvanhemman indentiteettikriisi

Erityisvanhemman indentiteettikriisi
Kuva: Kevin Jesus Horacio

Teksti Petra

Kun lapsi saa diagnoosin, se vaikuttaa koko perheeseen. Vanhempi voi kokea isonkin identiteettikriisin ja joutua pohtimaan omaa rooliaan vanhempana uudelleen. Pitääkö tässä nyt taipua johonkin muottiin?

Vanhemmiksi kasvetaan. Monella on kuitenkin luultavasti joku ajatus jo ennen lapsien saamista, että minkälainen vanhempi aikoo ja haluaa olla. Minulla oli myös ja pidin itseäni esimerkiksi hauskana, vähän tiukkiksena ja toisaalta taas kovin rentona vanhempana. Minulla kesti kuitenkin hetki tajuta ja hyväksyä, että nykyään olenkin myös erityislapsen vanhempi. Pohdin pitkään, että pitääkö tässä nyt alkaa esittelemään itseni uusia ihmisiä tavatessani että ”päivää, olen Petra ja olen erityisvanhempi!”. No ei tarvinnut, mutta ehkä pieni itsetutkiskelu oli silti ihan paikallaan.

Erityislapsen vanhemmille heitetään yhtäkkiä syli täyteen apuvälineitä, kuvakortteja, nystyrätyynyjä, tunnetaitoja ja kuulosuojaimia. Ihan uusi alue, mistä pitäisi jotain ymmärtää kylmiltään. Tunne on sama, kun uimataidoton viskattaisiin keskelle Intian valtamerta ja sanottaisiin, että ranta on tuossa suunnassa, pärjäile! Ja se jo kauan näissä vesissä uineiden käyttämä sanasto, se saa pääni yhä pyörälle. Olen tässä ajassa kuitenkin jo ehtinyt oppia, mitä tarkoittavat esimerkiksi nentti, tic-oire, ekko ja nepsy.

Kuva: Kaisa Savolainen/Lempi Photography

Minun oli aluksi vaikea hyväksyä uusi roolini ja irrottaa vanhasta. Tunsin myös kateutta muita vanhempia kohtaan ja tuskailin, että joutuvatko he kipuilemaan oman identiteettinsä kanssa näin paljon kuin minä. Olin myös hyvin turhautunut siitä, että olin turhautunut. Lopulta oloni helpottui, kun pystyin hyväksymään sen, että tätä tämä nyt on ja jokainen tunteeni asiaa kohtaan on sallittu. Olen kasvanut rooliini lasteni avustuksella ja tämänlainen vanhempi minusta on tähän mennessä muovautunut. Suurimman osan ajasta olen kylläkin vain yrittänyt pysyä vauhdissa mukana ja sinkoutua myllystä ulos edes jotenkuten selväjärkisenä. Se, että olenkin nyt erityisvanhempi ei tarvitse muuttaa minussa mitään, päinvastoin! Minun ei tarvitse taipua muottiin, minun ei tarvitse toimia tietyllä tavalla. Olen yhä hauska, vähän tiukkis ja toisaalta taas kovin rento.

Alkujärkytyksen jälkeen minut on vallannut ylpeys. Minä saan olla erityislapsen vanhempi. Minä pystyn, kykenen ja voin! Lapseni ovat opettaneet minulle omasta itsestäni enemmän, kuin olisin koskaan voinut arvata. Ja aivan erityisesti olen oppinut itsestäni juurikin nepsylapseni kanssa, koska hänen kauttaan olen joutunut kohtaamaan eri tavalla oman rajallisuuteni. Miten paljon olenkaan häneltä oppinut arvostamaan erilaisuutta ja näkemään asiat isommassa mittakaavassa. Ei helppo juttu vanhalle mustavalkoisesti ajattelevalle pilkunnussijalle, kuulkaas.

Petra

Petra

Kuka? Petra, 29 vuotta. Kokoonpano? Aviomies, 5-vuotias poika ja 3-vuotias tytär. Missä? Maalla, vanhaa rintamamiestaloa rempaten. Mitä? Sairaanhoitajaopiskeluja, lapsen nepsyhaasteita, loputonta metatyötä, mustaa huumoria ja pohjaton pyykkikori. Tätä et tiennyt: Intoilee hämmentävän paljon kesäkukista ja pakottaa miehensä päivittäisille puutarhakatselmuksille.