Suorittajan elämä on pelkkää puskemista – tehtäisiinkö välillä toisin?

Suorittajan elämä on pelkkää puskemista – tehtäisiinkö välillä toisin?
Kuva: Engin Akyurt

Aikuisen elämä sisältää paljon odotuksia ja vaatimuksia. Näiden lisäksi meillä vanhemmilla ruuhkavuodet tuovat mukaan omat haasteensa. Mikä on loppujen lopuksi kaikkein tärkeintä?

Arjen pyörittäminen pienten lasten kanssa on hektistä ja ajoittain hyvin uuvuttavaa, erityisesti jos sitä tekee yksin. Kun tähän yhtälöön lisätään vielä suhteellisen tiiviillä tahdilla suoritetut ammattikorkeakouluopinnot, on taattua että silloin tällöin ajatukset saattavat olla melkoisen jumissa. Nimimerkillä Toivotin juuri puhelun päätteeksi asiakaspalvelijalle hyvää viikonloppua, ja ihmettelin vaisua vastausta. Puhelun lopetettuani tajusin viikon kulkevan perjantain sijaan vasta tiistaissa.

Tiedän vaativani itseltäni usein liikaa, sitä että minun olisi edettävä samalla viivalla muiden, lapsettomien, opiskelijoiden kanssa. Ajattelen, etteivät lapset ole mikään syy ottaa rennommin ja usein ihmettelen opettajien kehotuksia ottaa yhteyttä, mikäli tarvitsen lisäaikaa tehtäviin tai mikäli haluan vähentää kurssimäärääni. Pusken eteenpäin kuin höyryjuna, suoritan ja teen minkä ehdin.

Tämä on tyypillistä meille pienten lasten vanhemmille. Olemme (ainakin suhteellisen) nuoria, yhteiskunta odottaa meiltä asioita, me odotamme meiltä asioita. Haluamme harrastaa, edetä uralla, haluamme ja tarvitsemme jotakin omaa perhe-elämän rinnalle, ja laskutkin täytyisi maksaa. Olisi myös kiva asua mukavalla alueella ihanassa asunnossa.

Eräänä iltana pysähdyin miettimään, milloin olen viimeksi ollut aidosti läsnä taaperoni näyttäessä uusia hienoja tanssiliikkeitään Gagnam stylen tahtiin tai vauvani ottaessa minuun kontaktia.  Minua suretti valtavasti tajutessani, että kovin usein näinä arvokkaina hetkinä mielessäni pyörii miljoona muuta ajatusta ja asiaa jotka pitäisi hoitaa. Vaikka sillä hetkellä en näille asioille pystykään mitään tekemään.

Yritän niin kovasti olla hyvä kaikessa mitä teen, että välillä unohdan olla läsnäoleva äiti. Sillä sitä lapseni tarvitsevat. Sitä, että kun katson heitä, en ajattele muuta ja keskityn sen pienen hetken vain heihin. Uskon, että meitä on muitakin. En halua kenenkään ajattelevan minun yrittävän syyllistää ketään. Että kaiken tämän lisäksi pitäisi vielä olla läsnäkin tai lapset kärsivät, vaikka stressaa, uuvuttaa ja itkettää. En tarkoita sitä. Tarkoitan, että ehkä välillä on ihan ok tiputtaa se yksi kurssi tai pyytää hieman lisäaikaa tehtävälle, jotta voit yhden iltapäivän vain maata lattialla kikattamassa lastesi kanssa yhdessä isossa kasassa.

Tuollaiset hetket ovat tärkeitä lapsille, mutta ne ovat myös tärkeitä meille aikuisille. Tällaisen kikatteluhetken jälkeen henki kulkee hieman helpommin, leukaperiä ei enää kiristä jatkuvasta narskuttelusta ja tunnet kuormituksen sijaan lämpöä ja rakkautta. Muistetaan, että me olemme hyviä ja riittäviä vaikka kaikkea ei aina pystyisikään tekemään samassa aikataulussa muiden kanssa. Meillä on kuitenkin kaikkien muiden tehtävien lisäksi maailman tärkein tehtävä: olla vanhempia lapsillemme.

Miia

Miia

Äiti, tyttöystävä, opiskelija, kirjoittaja, tytär, sisko, ystävä. Monta roolia, yhtä monta näkökulmaa elämään. Minua kuvaavia adjektiiveja ovat empaattinen, kekseliäs, innostuva ja avoin. Rakastan videopelejä, Frendit-sarjaa, tummaa kahvia kauramaidolla sekä irtokarkkeja.