”Hyvää isänpäivää, hyvää isänpäivää, hyvää isänpäivää isiiiiii hyvää isänpäivää!” loilottavat eskarilainen ja päikkyläinen hiipiessämme pimeään makuuhuoneeseen.
Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua. Itse tehdyt paketit rapisevat ja odotus on katossa. Ojennettuaan paketin jo kertaalleen eskarilainen nappaa sen mukaansa ja juoksee avaamaan sitä keittiöön.
”Hei! Eikös se oo isin paketti?!” Malttamattomuus on vienyt eskarilaisen mukanaan ja apeana hän palauttaa paketin avattavaksi. Esiin kuoriutuu maailman liikuttavin löylytuoksu ja ohjeet sen käyttöön.
Samaan hengenvetoon eskarilainen toteaa: ”Olisipa meillä sauna”. Olenko vielä maininnut lapsellamme olevan täydellinen huumorintaju?
”Isi varmasti rakentaa meille vielä saunan puhdetöinään”, totean.
”Ei isin tarvitse. Isi on jo rakentanut tarpeeksi” kertoo eskarilainen ja on täysin oikeassa. Isi on vaihtanut asuntoomme lattiat juuri hetki sitten. Repinyt vanhan parketin pois ja laittanut uuden tilalle. Levätköön nyt muutaman tunnin.
Kysyn uniselta puolisoltani, mitä isyys on hänen mielestään. Vastaus: ”Kevyt kysymys heti näin alkuun.” Hän miettii ja huokaisee vatsa täynnä isänpäivä aamupalaa: ”En keksi nyt oikein mitään järkevää.” Ehkä tässä on juuri isyyden ydin. Unisen järjetöntä, mutta, ah, niin sydämen (ja vatsan) täyttävää.
Perheemme isä loistaa roolissaan täydellisesti. Hän tuo sopivan vastapainon omaan lyhyeen pinnaani. Hän halaa, suukottaa ja kertoo rakastavansa. Kummankaan lapsen ei tarvitse epäillä, etteivätkö he olisi täydellisiä juuri sellaisina kuin ovat, sillä tämän isä sen heille kertoo lähes päivittäin. Hän opastaa ja ohjeistaa, hän osallistuttaa ja rohkaisee. Ja väittäisin tämän kaiken tapahtuvan lähes intuitiivisesti.
Oma isäni on syntynyt 50-luvulla ja olemme keskustelleet hänen kanssaan isyydestä. Hän eli lapsuutensa aikana, jolloin kaikki isät eivät halanneet. He varmasti rakastivat lapsiaan, mutta sitä ei suureen ääneen julistettu. Sylissä ei liikoja pidetty, se oli enemmän äidin homma. Tämä asia harmittaa isääni edelleen ja se tekee minut surulliseksi.
Lapsuusaikana vanhemman rooli on äärettömän tärkeä ja lapsuuden jäljet johtavat kauas tulevaisuuteen, jopa 60-vuoden päähän. Tämä toimii myös toisinpäin; aikuisaikana lapsen rooli vanhemmalle on valtavan tärkeä.
Isäni isää, pappaa, ei enää ole, joten koitan itse aktiivisesti kertoa isälleni rakastavani häntä. Halaan kun tapaamme ja sanoessamme heipat. Pidän tärkeänä hänen tietävän minun hyväksyvän hänet sellaisena, kuin hän on. Hän on minun iskä ja tehnyt aikanaan parhaansa sillä tiedolla ja kokemuksella, mitä hänellä oli vuonna 1984. Totta kai on kohtia, hetkiä ja ajanjaksoja, jolloin toivon isäni olleen viisaampi. Hyväksyttäköön kuitenkin se fakta, että isätkin ovat vain ihmisiä. Vaikkakin suuren osan ajasta super-sellaisia ainakin lastensa silmissä.
Ei vielä kommentteja