Puhutaanko hetki avioerosta. Suomessa avioeroon päättyy noin 50%:a liitoista ja niin päättyi minunkin avioliittoni. Itse asiassa se on päättynyt kahdesti sillä olen ollut naimisissa kaksi kertaa ja eronnut kaksi kertaa. Joku joskus totesi, että minä vaihdan aviomiestä useammin kuin moni sukkiaan. Ei ehkä nyt kuitenkaan, mutta hyvin lyhyiksi molemmat liittoni jäivät ja hyvin erilaisista syistä.
Ensimmäinen avioliittoni päättyi koska minä päätin sen. Elämässä kaikki oli enemmän kuin hyvin. Asuimme upeassa kodissa Välimeren rannalla ja uran rakentamisen vastapainoksi matkustimme ja nautimme elämästä. Mutta kuinka ollakaan itse halusin jotain muuta. Herra KK oli upea ihminen jonka kanssa elämä oli hyvin helppoa ja mutkatonta. Luonteeltaan hyvin rauhallinen ja kiltti mies ei vaan ollut se mitä halusin. Halusin enemmän haastetta ja säpinää ja kun Herra W astui elämääni niin siinähän sitten oli juuri sitä. Hyvin nopeasti sen jälkeen kun Herra W:n kanssa tapasimme niin päätin liittoni. Luulin löytäneeni vihdoin sen ihmisen mistä kaikki puhuu eli “the one”. Ensimmäinen avioliittoni kesti reilun vuoden.
Toinen avioliittoni päättyi kun Herra W lähti. Se maata järisyttävä suhde muuttui muutamassa vuodessa intohimosta taistelutantereeksi. Vuosien varrella oli paljon ongelmia ja ehkä suurin virhe minkä itse tein oli se, että Herra W:n uran takia luovuin hetkellisesti omastani ja samalla kadotin myös itseni. Vasta näin jälkikäteen ja terapian myötä olen sen ymmärtänyt kuinka paljon se muutti minua ihmisenä ja miten se varmasti myös osana vaikutti avioliittooni negatiivisesti. Raskauden myötä kuitenkin toive heräsi siitä, että kyllä me selvitään. Ostettiin talo Suomesta ja suunniteltiin tulevaisuutta. Kun olin kahdeksannella kuulla raskaana niin tuo toive alkoi tulla tiensä päähän. Sain tietää, että mieheni viesteihin vastaamattomuus ei johtunutkaan työkiireistä vaan siitä, että hänen aikansa meni virtuaalihaaremin pyörittämiseen neljän eri naisen kanssa. Tai kaippa tuokin työstä menee, sen verran vaativaa puuhaa varmasti on. Siinä sitten juuri omat varani taloon laittaneena mietin vaihtoehtoja ja pakko oli hammasta purren vaan päätyä jatkamaan liittoa. Mentiin jossain vaiheessa terapiaan, kovasti muka yritimme korjata tilannetta, mutta kun se luottamus menee niin se menee. Pikakelaus eteenpäin ja sitten seisoinkin kotimme rappusilla kun Herra W lähti – suoraan toisen naisen luokse. Toinen avioliittoni kesti vajaa 3 vuotta.
Itse olen avioeroperheestä ja enemmän kuin mitään olisin halunnut tarjota lapselleni ehjän perheen. Tuo on asia mikä sattui ja sattuu tässä kaikessa eniten. Mietin usein mitä olisin voinut tehdä toisin. Olisiko avioliittomme ollut jotenkin mahdollista pelastaa. Itse olen kuitenkin ihminen joka ei tosta ja noin vaan anna anteeksi ja unohda. Siihen kun vielä lisätään se fakta, että eroon liittyi kolmansia osapuolia niin aika kusessa ollaan. Joten vastaus on ei, avioliittoa ei olisi pelastanut enää mikään.
Siihen, että tunnen epäonnistuneeni osittain äitiydessä avioeron takia antaa kuitenkin toivoa se, että tyttäreni oli hyvin nuori kun erosimme. Hänelle tämä miten nyt elämme on se mitä hän tietää ja tulee muistamaan. Olen tehnyt valtavasti töitä itseni kanssa, että se heti eron jälkeinen katkeruus ja viha on käsitelty ja olen suunnannut voimavarani uuden elämän rakentamiseen tyttärelleni ja itselleni. Ihan alkutekijöissä vielä ollaan, mutta avoimin mielin katselen mitä elämä tuo tullessaan. Ehkä myös sen kolmannen aviomiehen (heh he).
