Miksi johdonmukainen vanhemmuus on niin vaikeaa?

Miksi johdonmukainen vanhemmuus on niin vaikeaa?
Jaa tästä:

“-Te olette tyhmiä! Senkin, SENKIN HYLKÄÄJÄT! Te ette rakasta minua! Minä KARKAAN!”

Tyttäreni valitteli aamulla päänsärkyä ja kurkkukipua. Kyyneliäkin tirautti ja tuumi että hänen on varmaan parempi tänään olla pois koulusta. 

“-Taidat olla vain väsynyt, kun jahkasit eilen illalla nukkumaanmenon kanssa. Juo vaikka kuppi jotain kuumaa ja syöt aamiaista niin olo on kohta parempi. Menet kouluun tänään.”

Sama jankkaaminen kestää koko aamun, aina siihen asti kun lähden töihin. Päästyäni töihin tyttö laittaa viestin ja jatkaa edelleen samalla linjalla. Kouluun ei nyt kerta kaikkiaan voi mennä, kun on niin sairas. 

“-Hyvä on. Jos tunnet olosi noin sairaaksi, jää kotiin lepäämään. Mutta kavereita et voi tavata etkä tulla tänään uima-altaalle meidän kanssa.”

“-Tiedän…” 

Pääsin töistä kotiin ja lapsi pomppi vastassa kuin laitumelle päässyt karitsa vailla merkkiäkään siitä että tällaista kamalaa sairautta olisi koskaan ollutkaan. Laitoin ruoan alulle ja aloin tottuneesti pakkaamaan uimakassia, jättäen kuitenkin tytön uikkarit kaappiin. 

“-Hei sie unohdit miun uikkarit!” 

“-Enkä unohtanut. Etkö muista, sinähän olet sairaana? Jäät kotiin lepäämään siksi aikaa kun me muut käymme uimassa.” 

Ja siitäkös se riemu sitten lähti. Lapsi oli suunniltaan raivosta, huusi ja polki jalkaa miten epäreilusti häntä kohdellaan, hänet hylätään yksin kotiin ja miten kaikki muut AINA pääsee paitsi hän.Totesin tyynesti että jos asiassa on epäselvyyttä niin hän voi toki lukea aamulla käymämme keskustelun Whatsappista uudestaan ja miettiä sitten olikohan se sittenkään ihan niin epäreilua. 

Vielä lähtiessämme tyttö uhosi parvekkeen ikkunasta miten olen pilannut hänen elämänsä ja että hän aikoo muuttaa isälleen. Sisarukset pohtivat matkalla että olikohan äiti liian ankara ja aikookohan hän todella toteuttaa uhkauksensa. 

Ja kyllähän minäkin mietin. Saunan lauteilla, uidessa, meidän leikkiessä “Kuka pelkää mustekalaa”. Ikävöin häntä ja olin surullinen että olin joutunut jättämään hänet moisen tunnekuohun vallassa yksin kotiin. Olisin halunnut hänet leikkimään meidän kanssamme.

Mutta mitä minä silloin olisin hänelle opettanut? Että on ihan ok huijata ja jäädä pois koulusta kun on itse ensin valvonut myöhään ja aamulla väsyttää? Että vanhemman sanomiset ovat kyllä kumottavissa jos huutaa riittävän kovaa?

Vanhemmuus on jatkuvaa kamppailua omien tunteiden ja rajojen pitämisen kanssa. Jos omat vanhemmat ovat olleet epäjohdonmukaisia ovat kurinpitotilanteet sitäkin hankalampia. Minulta tällainen ei tule selkärangasta vaan pahoitan aidosti mieleni joka kerta kun joudun olemaan lapsilleni napakka.

Olen kuitenkin opetellut sysäämään omat tunteeni syrjään ja pyrin pitämään säännöistä ja rajoista kiinni, sillä tiedän sen olevan lapsen etu ja turva, nyt, sekä myöhemmin elämässä kun heidän aikuisena tulee itse määrittää omat rajansa, noudattaa työpaikan sääntöjä ja yhteiskunnan normeja. Tiedän järjellä rajattomuuden tuovan lapselle levottomuutta ja turvattomuuden tunnetta, mutta silti jaksan yllättyä joka kerta siitä miten vaikeaa se minulle onkaan.

Palaamme esikoisen ja kuopuksen kanssa kotiin. Tyttö on tehnyt itsestään ja peitosta sohvalle mytyn ja sisälle kurkistettaessa naama näyttää korvasieneltä. Tervehdin, kävelen keittiöön ja teen päivällisen valmiiksi ja kutsun lapset syömään. Tyttö närhii italianpataa haarukan kärjellä, eikä puhu kenellekään mitään. Passitan porukan hammaspesulle ja nukkumaan. Halataan nopeasti ja sanotaan hyvät yöt, mutta synninpäästöä ei tule. Mieleni tekisi pyytää anteeksi ja luvata uimahallireissu, ledivalo ja suklaapatukka. Menen pahoilla mielin nukkumaan.

Aamulla kello soi viideltä ja kävelen keittiöön keittämään kahvia. Tyttö kävelee keittiöön silmät loistaen, halaa lujasti ja juttelee sirkuksesta, mandariineista ja hyväntuoksuisesta suihkusaippuasta. Juttelen takaisin ja päätän siltä istumalta että nyt on se hetki kun voimme käydä asian läpi kuten oppikirjoissa opetetaan. Yritän aloittaa keskustelun, mutta lapsi toteaa tyynesti: “-Ei siit eilisest meiän tarvii puhuu enää mitään. Kyl mie tajusin.” 

Ja jatkaa perään juttuaan pyramiditempusta ja TikTokeista niin kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

Niinpä. Kyllä sinä tajusit. 

Jaa tästä:
Valtakunnan köyhä

Valtakunnan köyhä

Valtakunnan köyhä on kolmen kouluikäisen lapsen yksinhuoltajaäiti, joka päättää ainakin kerran päivässä ottaa elämän ja sen tuomat haasteet vastaan omaan tragikoomiseen tyyliinsä.