PMS = Paljonko Mutsi (taas) Skitsoo

PMS = Paljonko Mutsi (taas) Skitsoo
Kuva: Priscilla du Preez

Luovuin pari kuukautta sitten hormonaalisesta ehkäisystä, koska aloin arvella, että epätoivoisimmat tuntemukseni ja päivänvaloa kestämättömimmät ajatukseni liittyivät jollain tavalla niihin kuukautiskiertoihin, kun menkat jäivätkin tulematta. Runollisesti sanottuna niihin päiviin, kun veri ei valunutkaan ja puhdistanut sisintäni tarpeettomasta kuonasta. Toivoin, että kierukan poisto muuttaisi minut kertanipsaisulla huippuäidiksi, joka ei koskaan hermostu lapselleen eikä koskaan pillahda pienestä itkuun. Koskaan en leukaperät kireänä paiskoisi lapsen talvivaatteita olkkarin lattialta takaisin koreihin tytön ihmetellessä sohvalla “Mitä äiti tekee?”, tai heittäytyisi puolisolle puhumattomaksi, koska en voisi olla varma, mitä sammakoita suustani vitutuksissani päästäisin. Väärin. 

Kyllä kierukan lähdön myötä lähti myös raivopuuskistani terävin huippu ja epätoivostani ja väsymyksestäni tasoittui syvin pohja. Kierukan kanssa olin menkkoja edeltävinä väsyneinä päivinäni aivan varma, että olen vakavasti sairas enkä koskaan enää jaksa tehdä yhtään mitään. Kiukkuitkun puristaessa kurkkua suunnittelin ostavani menolipun Espanjaan ja aloittavani elämäni alusta ilman miestä ja lasta vain, koska ensimmäinen oli taas mytännyt jälkimmäisen sosekeittoisen ruokaliinan tiskialtaan reunalle ilman huuhtelua. Kierukka meni, mutta hormonit jäi. Enimmäkseen olen yhä minä. Äkkipikainen ja kiivas, mutta yhtä nopeasti lauhtuva. Tuli, leimahdus ja vaahtosammutin.

Niinpä yhä pari päivää ennen h-hetkeä kiukustun, kun taapero ei tee, kuten pyydän, suostuttelen ja sitten käsken. Siinä on hyvä ettei lennä kivahdusten seassa lapsikin, kun lopulta joudun hakemaan hänet nurkasta, jonne hän on paennut kikatellen. Että osaakin olla kamala kakara, tietää tarkalleen, mistä naruista vetämällä äiti pimahtaa! Kun laahaan yhä nauravaa tyttöä kädestä lattiaa pitkin kohti kylpyhuonetta, iskee huono omatunto. Enhän minä voi tällä tavalla lastani kohdella! Kun hän lisäksi kiepauttaa itsensä ympäri ja kopsauttaakin päänsä lattiaan, on paska mutsi -kerroin jo aika kaakossa. Lapsi syliin, pusuttelua ja anteeksipyyntö. 

Seuraavana päivänä, kun hän alkaa kyllästyä helmillä leikkimiseen, en osaa taaskaan ajoissa ohjata hänen toimintojaan kehittävämpään suuntaan. Palkaksi hitaudestani saan lasipurkin rystysilleni todella kipeästi. Kakara ei aluksi meinaa tulla syliin asiasta keskustelemaan, vaan välttelee, joten pillahdan itkuun. Minkäköhän tunnelukon hänelle saankaan aikaiseksi! Tunnen olevani huono äiti joka käänteessä. En koskaan ymmärrä lastani enkä osaa käsitellä häntä. Puolisoni osaa, mutta en suostu kuuntelemaan hänen “omiksi kokemuksiksi” naamioituja neuvojaan, vaan flippaan. 

Tässä vaiheessa en vielä ymmärrä yhdistää kuun kiertoa ja tunnetilojani. En tajua, miksi olen niin väsynyt koko ajan, miksi tunnen koko ajan olevani ihan paska, ja itku on jatkuvasti herkässä. Kaksi päivää myöhemmin menkat alkavat. Ta-daa. Suhteellisuudentajuni palaa. Kyllähän minä useimmiten osaan lapseni kanssa kommunikoida, enkä edes ihan joka viikko hänelle pimahda. Meillä on monesti jopa hauskaa yhdessä, etenkin, jos nuhat ei meitä estele ja pääsemme vaikka uimahalliin. Jos ottaisin itseni sättimisestä pois edes liikasanat “joka kerta”, “jatkuvasti” tai “en koskaan”, en koskaan, tai ainakaan jatkuvasti tuntisi itseäni ihan kamalaksi ihmiseksi ja äidiksi joka kerta, kun tunteet räiskyy. Naisen hormonit ovat vahvoja, niihin pitää suhtautua kunnioittaen ja itselleen armollisesti.

Miss Marina

Miss Marina

Olen yhden, toisinaan aika kakspuolveemäisen,mutta enimmäkseen aivan ihanan taaperotytön maailman kärsivällisin, jaksavin ja hehkein äiti, sekä yhden, toisinaan aika veemäisen mutta enimmäkseen aivan ihanan avopuolison maailman ymmärtäväisin, aikuismaisin, keskustelukykyisin ja hormoonimyrskyttömin tyttöystävä. En koskaan marise turhasta, nalkuta, arvostele, kilahda, kiukuttele, romahda tai vertaile itseäni muihin. Koti on aina tiptop, ruoka priimaa ja karvakolmio ajeltu.