“Muistinko kiittää, arvoa antaa, muistinko ottaa omaa aikaa?”

“Muistinko kiittää, arvoa antaa, muistinko ottaa omaa aikaa?”
Jaa tästä:

Yllä oleva otsikko on suora lainaus Jannika B:n laulusta Itseni herra ja mielestäni se on kysymys, joka jokaisen äidin pitäisi välillä muistaa kysyä itseltään. Me ollaan erilaisia siinä, kuinka paljon tai kuinka usein me tarvitsemme omaa tilaa, omaa aikaa. Joku toinen voi tarvita useamman tunnin tai kokonaisen viikonlopun, toiselle riittää vartin hengähdystauko arjen kiireiden keskellä. Omaa tarvettaan kannattaa oppia kuulostelemaan, jotta väsymys ei pääse yllättämään.

Olen huomannut, että oman ajan puuttuessa minusta tulee ärtynyt ja hermostunut.  Alan tiuskimaan turhanpäiväisistä asioista ja menetän malttini herkästi. Edellä mainittujen tuntemusten lisäksi saatan ahdistua melusta ja hälinästä ja jopa fyysisestä läheisyydestä. Siitä, että joku on koko ajan iholla. En tykkää itsestäni sellaisena. Onneksi olen oppinut tunnistamaan jo melko varhain merkit, jotka ovat kertomassa, että hei, nyt pitää saada tilaa, hetki rauhoittumiselle ja omille ajatuksille. Aina oman ajan ottaminen ei ole mahdollista juuri sillä hetkellä. Välillä pitää turvautua keinoihin, jotka ovat toteutettavissa juuri sillä hetkellä, kun huomaa sietokyvyn ylittymisen olevan lähellä. Minulla se on usein alakertaan hivuttautuminen kenenkään huomaamatta ja hengittely sen kymmenen sekunnin ajan, kunnes joku sitten huomaa, että olet poistunut. Vessassa tai suihkussa viipymistä hieman pidempään kuin oikeasti tarvitsisi, on myös tullut harjoitettua, vaikka ennen lapsia vielä ihmettelin, kun ystäväni kertoi menevänsä vessaan lukkojen taakse puhelimen kanssa viettämään päivän oman hetkensä. En ihmettele enää.

Tänä syksynä olen kuitenkin paininut syyllisyyden tunteen kanssa liittyen omaan aikaan. Olen potenut syyllisyyttä siitä, että minulla on ollut aikaa olla ihan vain yksin, jos niin olen halunnut molempien lasten ollessa osa-aikaisesti päiväkodissa. Alkuun tuntui väärältä, että joku toinen hoitaa lapsiani, kun itse olen “vaan kotona”. Ihmisten kanssa asiasta keskusteltuani tajusin, että ennen kuin elämäntilanne taas kohta muuttuu, nyt on se hetki, kun minun pitää ottaa aikaa vain itselle. Mietin, mitä kaikkea tekisin näinä vapaahetkinä ja miten olo olisi varmasti paljon levänneempi. Jonkin ajan kuluttua näin tapahtuikin, mutta alkuun olinkin paljon väsyneempi. Tajusin, että, kun sain niin sanotusti luvan kanssa vain olla, myös väsymys sai ikään kuin luvan astua esiin.

Minulla on siitä mahtava tilanne, että mieheni tekee säännöllistä päivätyötä ja on näin ollen illat ja viikonloput vapaalla. Lisäksi meillä on muuta auttavaa tukiverkkoa, jotka ovat tarpeen vaatiessa lastenhoitoapuna. Erityislapsen syntymän jälkeen meille tarjottiin lastenhoitoapua, jota olemme myös välillä hyödyntäneet. Jos tukiverkkoa ei ole tai arki tuntuu kohtuuttoman raskaalta, suosittelen rohkeasti pyytämään ulkopuolista apua. Se voi tuntua vaikealta, mutta kannustan kokeilemaan. Avun hakeminen ja pyytäminen kertoo siitä, että välität perheestäsi, läheisistäsi ja itsestäsi. Annat arvoa itsellesi. Vielä kun muistaisimme myös kiittää itseämme. Ihan vain vaikka siitä, että olemme tehneet parhaamme ja sen mihin voimavaramme ovat sillä hetkellä, sinä päivänä, riittäneet.

Jaa tästä:
Sari

Sari

Sari, 34. Uusperheen arjessa mukana mies ja 2-4 lasta. Vauhdikkaan ja toimeliaan arjen keskellä nautin metsästä, patikoimisesta, liikunnasta ja leipomisesta. Erityislapsen myötä nykyään enemmän hetkessä eläjä entisen sitku-elämän sijaan.