Kuningas Ei

Kuningas Ei

Olipa kerran ei-niin-kauan-sitten eräs pieni kylä. Tai oikeastaan talo. Taloa hallitsi Kuningas Ei. Tai  hallitsee edelleenkin.  Vähäisistä ikävuosiensa määrästä huolimatta Kuningas Ei tiesi tarkalleen, mitä halusi. Vielä tarkemmin hän tiesi niistä asioista, mitä hän ei missään nimessä halunnut. Syöminen esimerkiksi oli Kuningas Ei:n mielestä täysin yliarvostettua hommaa. Ei auttanut lahjonta, kiristys eikä uhkailu, kun Kuningas Ei päätti, ettei hän millään muotoa tulisi syömään tänään yhtään mitään muuta,kuin korkeintaan kaupan pinaattilettuja.

Jos Kuningas Ei päätti, että tänään pukeudutaan shortseihin, niihin hemmetti sentään pukeuduttiin. Vaikka Kuningas Ei yhdessä alamaistensa kanssa katsoi ikkunasta ulos ja näki, kuinka taivaalta satoi kaatamalla pieniä vihaisia mummoja, olivat shortsit ainoa oikea asuvalinta. Ai pakkasta ulkona? “Ei se haittaa, ei minulla ole kylmä!” totesi Kuningas Ei ja piti shortseistaan tiukasti kiinni. Vasta ulkona, tuulen tuivertaessa kylmästi paljaita sääriä vasten, saattoi Kuningas Ei kohauttaa olkiaan ja myöntyä pukeutumaan toppahousuihin. Näissä tilanteessa hän usein totesi tarkoittaneensa koko ajan toppahousuja eikä shortseja.

Eräänä aamuna kävi Kuningas Ei väsytystaistelua alamaistensa kanssa aamupalan sisällöstä. Hän oli hyvin tarkka siitä, että leivän piti olla ruisleipää ja se piti olla juuri tietyn verran paahdettua. Ei sekuntiakaan yli eikä ali. Yleensä hänelle oli hyvin tarkkaa myös se, että hän itse sai painaa paahtimen “stop”-nappia. Näin leipä varmasti oli juuri oikein valmistettu.  Ehkä. Leivän päälle ei missään tapauksessa saanut laittaa mitään muuta kuin voita. Toisinaan siinä kuitenkin sai olla juustoa, toisinaan kurkkua. Hyvinä aamuina molempia. Seuraavana aamuna palattiin kuitenkin siihen, että kaikki muu on ihan hirveätä kuraa (Kuningas Ei:n sanoja lainatakseni) paitsi sopivasti paahdettu ruisleipä pelkällä voilla. Noina aamuina oli hyvin tärkeää, että juustonpalanen ei käynyt lähelläkään Kuningas Ei:n leipää tai jos niin vahingossa kävi, oli kaikki pilalla. K a i k k i.

Aamupalan jälkeen Kuningas Ei:n Äiti vei hänet päiväkotiin. Matka meni rattoisasti jutellen, mutta päiväkodin parkkipaikalla iski totaalinen stoppi. Kuningas Ei kieltäytyi kerta kaikkiaan tulemaan ulos autosta. Äiti joutui ottamaan joulupukin ja tontut valtakunnansovittelijoiksi, kun mikään muu ei auttanut. Seuraava stoppi iski päiväkodin eteisessä. Siellä Kuningas Ei vasta toppahousut repikin.  Hän julisti hyvin tarmokkaasti, ettei missään tapauksessa tulisi sinä päivänä menemään päiväkotiin. Lahjonta? Ei auttanut. Kiristys? Ei mitään tehoa. Uhkailu? Vikatikki! Kuningas Ei potkaisi eteisessä sijaitsevan kenkiensuojaroskiksen voimalla kumoon ja heittipä tuo raivoissaan jakkarankin. Avuton Äiti hengitteli syvään ja laski ainakin sataan, jottei itse saisi jonkin sortin kohtausta.

Onneksi koulutettu ja suuresti Äidin kunnioittama kasvatusalan ammattilainen otti tilanteen haltuunsa ja suorastaan hätisti Äidin ulos päiväkodista. Kotimatkalla Äiti vieritti muutaman turhautuneen kyynelen ja mutisi kirosanoja kuin merimies konsanaan sekä vannoi unohtavansa hakea tuon äärimmäisen hankalan, alimittaisen diktaattorin takaisin valtakuntaansa.

Iltapäivällä alistuneesti Äiti tuli kuitenkin siihen tulokseen, että edes koulutettu kasvatusalan ammattilainen ei ole ansainnut sellaista julmaa kohtaloa, kuin viettää pitkän päivän Kuningas Ei:n kanssa. Päiväkodin portilla Äitinsä nähtyään Kuningas Ei:n punaisille, hieman hiekkaisille poskille levisi levein hymy, mitä Äiti oli nähnyt. Kuningas Ei juoksi Äitiään vastaan niin lujaa kuin pienistä jaloistaan pääsi ja kaappasi Äidin valtavaan, hiekkaiseen halaukseensa.  Siinä samassa Äiti unohti, että aamua oli sinä päivänä ikinä ollutkaan ja he elivät elämänsä onnellisina aina seuraavaan taisteluun saakka.

Karoliina

Karoliina

Täytän joka vuosi 25 ja olen äiti 2008 syntyneille kaksosille (tyttö ja poika, joilla on muuten eri syntymäpäivät) sekä 2015 syntyneelle Kuningas Ei:lle. Lasten lisäksi laumaani kuuluu kotimaista räppiä tehtaileva Aviomies sekä sekalainen seurue eläimiä. Asun perheeni ja laumani kanssa kiven heiton matkan päässä (jos sattuu olemaan TODELLA hyvä kivenheittäjä) Helsingistä maaseudulla 1800-luvun puolivälissä rakennetussa hirsitalossa. Tällä hetkellä elän keskellä urakriisiä enkä tiedä, milloin sitä vihdoin aikuistuisi tai täyttäisi edes 26. Niin elämästäni kuin jutuistanikin puuttuu usein Se punainen lanka, mutta koitan paikata sitä läjällä sarkasmia. Ainakaan aika ei käy tylsäksi, kun sohii sitä sun tätä joka ilmansuuntaan.