Aamupuhteena sokerirasitus

Aamupuhteena sokerirasitus

Teksti Rouva Tirehtööri

Kaikki tuntemani äidit pelkäävät tätä kutsua. Neuvolassa esitetään vahvaa ja toivotaan sormet ja varpaat ristissä ettei tähän saatanalliseen koettelemukseen joutuisi, mutta kyllähän se kutsu itsellekin on napsahtanut jokaisen raskauden kohdalla. Eikä tästä oikeastaan saisi edes inistä, Suomen neuvolajärjestelmä on maailman paras ja on onni, että vauvan ja äidin vointia seurataan niin tarkasti. 

Nyt minä en ole raskaana. Neuvolasta vain pyydettiin käymään kontrolli-sokerirasituksessa noin vuosi synnytyksen jälkeen joten niinpä minä heti, lähes puolitoista vuotta synnytyksen jälkeen, sain aikaiseksi hoitaa tämän. Miksi omien asioiden hoitaminen on paljon työläämpää kuin lasten asioiden hoito?  

Niinpä torstaina kalenterissa kuumotteli merkintä “sokerirasitus klo 8.15”. Edellisenä iltana aloin jo kerätä ahdistusta ympärilleni. Se kiristi otettaan tunti tunnilta ja aamuyöllä kun heräilin Raivottaren hampaanteko-talkoista johtuviin itkuisiin puuskahduksiin, tuntui ettei omallakaan kohdalla itku ollut kaukana. Mitä pelkään? Ehkä sitä, etten herää aamulla kellonsoittoon. Tai sitten pelkään sitä odotustilaa. Paljon ihmisiä niin lähekkäin kuin turvaväleiltään pystyvät.  Mitä jos joku liian onnellinen mummu alkaa jutella niitä-näitä? Tai mitä jos tämä sokerirasitus ei olekaan läpihuuto-juttu vaan diabetes onkin jäänyt osaksi elämääni? Ehkä pelkään kaikkea tätä. Niinpä jäin hereille jo puoli kuudelta kun Raivotar kääntyi unissaan ja puhahti.  

Yhtäkkiä kello olikin puoli kahdeksan. Miten voi hankkia itselleen kiireen jos agendana on vain pukea ja harjata hampaat kahdessa tunnissa?   

Autolla huomasin, että yöllä pakkaspoika oli silitellyt auton jäähän. Juoksin raivopäisenä autotalliin etsimään jotain kättäpidempää. Lumiharjoja meillä on seitsemän, mutta yhtään niistä ei ollut saatavilla. Eihän niitä nyt kesällä tarvitse. Talvi yllätti taas autoilijat, kuten joka vuosi.  Palasin autolle, jonka olin sentään tajunnut jättää käyntiin. Ikkunat olivat jo vähän ehtineet sulaa, joten nappasin parkkikiekon ja raavin ikkunat puhtaiksi ja naarmuille. Huh, vielä on 15 minuuttia aikaa ehtiä pelipaikalle. Ehdin. Ehkä. 

Odotustilassa! Minuutti jäi vielä aikaakin. Labrahoitaja kutsuu minut varausnumerolla, jonka olin tietenkin sataan kertaan muistutusviestistä tarkistanut ja astelen sisään. Olin niin tyytyväinen itseeni ja onnistumiseeni, että puoli minuuttia ennen kun labrahoitaja pudottaa minut maanpinnalle, ehdin tajuta itsekin että eihän tämä nyt pelkkää voittoa voi olla. “Täällä ei näy ollenkaan lähetettä, onko sulla semmonen? Ootko varma että sulle piti tää rasitus tehdä?”  

Mietin vain, kuinka moni tänne tulee huvikseen juomaan sitä huonon lantringin makuista sokerilitkua? En halua tietää. Sovimme, että hän ottaa verikokeen, minä juon litkun ja soitan tunnin päästä neuvolaan ja pyydän lähetteen. Loppuu tällainen sekoilu.  

Soitan heti puhelinajan ensimmäisenä aukiolominuuttina neuvolaan. Ystävällinen automaatti vastaa, että tänään ei poikkeuksellisesti ole soittoaikaa ollenkaan, mutta huomenna linja on taas normaalisti käytössä. Kiroilen ja huutoitken mielessäni kolme minuuttia. Tietenkin se on juuri tänään suljettu! Sitten huomaan kasvotutun labrahoitajan, joka kutsuu jotain neitoa ilmeisesti samoihin juomahommiin, mistä itse olin jo selvinnyt. Ryntään vastoin kaikkia hyviä tapoja tämän neidin ohi, lähes kaadun labra-enkelin syliin ja puhkun: “Anteeks kun koitin soittaa neuvolaan ja se on kii ja mä oon täällä eikä mulla oo lähetettä, help!” Labra-enkeli ohjaa oman asiakkaansa huoneeseen ja pyytää odottamaan hetken. “Älä hätäile, mä autan.” Ja auttoikin. Pian lähete oli koneella ja lähdin toisen verikokeen jälkeen tyytyväisenä pois.  

Kaikesta siis selviää kun muistaa vain hoitaa asiat silloin kun on niiden aika, kiittää kun saa hyvää palvelua ja säilyttää järkensä kaiken hullunmyllyn keskellä. Tai edes osan siitä. 

Ps. Sokeriarvoni olivat normaalit. Seuraava tutkimus on kolmen (tai kuuden) vuoden päästä.  

Rouva Tirehtööri

Rouva Tirehtööri

Olen pirskahteleva ja räiskyvä, kolmenkympin rajapyykin yli pari vuotta sitten kiukulla kammennut kolmen lapsen äiti. Elämäni keskipisteet ovat 11-vuotias Tytärlapsi, 8-vuotias Poika Poikanen ja 1,5-vuotias Raivotar. Lasteni ja mieheni, Perheenpään, lisäksi uusperhe-sirkukseni kokoonpanoon kuuluu sekalainen setti eläimiä; pari saksanpaimenkoiraa, corgi, kissa ja kaksi gerbiiliä. Elämässäni ovat hyvin vahvasti läsnä aikataulut, to do –listat, ahdistus ja kiukuttelu sekä toive seesteisestä ja rauhallisesta elämästä. Elämänhallintani on heikohkoa ja otteeni lipsuu vähän väliä. Onneksi olen jääräpäinen ja sinnikäs enkä ilmeisesti koskaan suostu menemään siitä mistä aita on matalin. Juuri kun joku osa-alue elämässäni alkaa sujumaan, keksin jotain uutta kivaa puuhaa tilalle.