Ravintoketjun huipulla tuulee
Välillä mietin, ovatko kaikki lapset lähtökohtaisestikin hieman pilalle hemmoteltuja vai olenko minä itse todellakin tehnyt heistä niin nirsoja, että hieman primitiivisemmällä ajalla he olisivat jokainen kuolleet nälkään ennen kouluikää. Hyviä kemistejä lapsistani ainakin tulisi, päätellen siitä miten pieniin molekyyleihin he saavat ruoka-annokset pilkottua ja siitä suuhun tuotua.
Pyrin noudattamaan sitä kuuluisaa lautasmallia sekä omassa, että lasten ruokailussa (niinhän me kaikki). Suurimmaksi ongelmaksi kohoaakin se lautasmallin kokoaminen. Yksi ei pidä salaatista, toinen ei keitetystä pakastevihannessekoituksesta (mikä sanahirviö!), jota kuitenkin vielä eilen söi jäisenä suoraan pakkasesta, ja kolmannelle ei ole juuri nyt kelpaa yhtään mikään, ihan vaan koska päiväkodin Aaretin piparkakku-ukolta katkesi toissa jouluna pää.
Itse en ole koskaan pitänyt perunasta, mutta suostun toisinaan laittamaan tätäkin moskaa lautaselle ihan vaan sen yleisestä painostuksesta: sekä mies, että lapset taas tykkäävät siitä ja pastakin eri muodoissaan alkaa välillä tulla korvista ulos. Pastan kanssa on myös sekin ongelma, että sen ollessa ruokalistalla lapsille ei kelpaa sen kanssa mikään muu, kuin pelkkä ketsuppi. Esikoiseni ollessa taaperoikäinen hän ei kerran suostunut syömään aamupuuroa millään, ei millään vaikka yritin kaikki mahdolliset temput “prruuum pruuum kuorma-autosta” ja “lentokoneesta” lähtien. Töräytin epätoivoissani puuroon läjän ketsuppia ja johan alkoi maistua. Taisi vielä haluta toisen lautasellisenkin… Jostain kumman syystä en itse laita ketsuppia mihinkään.
Sitten proteiinit. Keskimmäinen lapseni, viisivuotias tyttö, on aivan varmasti tuleva vegaani. Hän ei ole koskaan varsinaisesti tykännyt lihasta tai lihavalmisteista nakkeja lukuunottamatta. Esikoinen on taas tyypillinen suomalainen mies, kaikki lihaisa menee tuosta vaan kunhan siihen ei sotke mitään typeriä kastikkeita tai hienouksia (ketsuppia lukuunottamatta). Kolmas taas, pienin prinsessa, syö mitä vain hänen eteensä laitat periaatteella, mitä oudompi sen parempi. Herkkua ovat muun muassa kilohailit suoraan purkista kiskottuna. Hänen kanssaan saa tosin olla tarkkana kuunliikkeiden ja universumin yleisen järjestyksen kanssa, jottei päiväkodin Aaretin kovia kokenut toissajouluinen piparkakku-ukko tule mieleen juuri ruokapöydässä. Siinä tapauksessa ei alas mene juuri yhtään mikään, vaan huomaat yhtäkkiä kuinka lentävä spagettihirviö manifestoituu kaikessa loistossaan omassa keittiössäsi. Havaintoja tästäkin ilmestyksestä on nähty u-se-as-ti.
Voisin itse elää lähestulkoon pelkällä suklaalla ja jälkikasvunikin sai jo kohdussa rautaisannoksen tätä samaa asennetta. Valitettavasti kaikki hyvä ja sellainen, joka uppoaa jokaisen nassuun murisematta, on myös lähes järjestään epäterveellistä. Olisikin toisaalta liian helppoa iskeä kananugetit mikron kautta pöytään tai kurvata Mäkkärin autokaistalle aina töiden jälkeen. Ehkä jonain päivänä löydämme kaikki kultaisen keskitien ruokailuasiassa ja ehkä jonakin päivänä myös lapseni uskaltautuvat kokeilemaan rohkeasti uusia makuja.
Itsestäänsiivoutuva lastenhuone keksitään varmaankin sinä samana päivänä.
