Korona, etätyöt ja parisuhde – tuho vai pelastus?

Korona, etätyöt ja parisuhde – tuho vai pelastus?

Otsikon kysymyksen oikea vastaus on varmaan jotain sieltä väliltä.

En tiedä kuinka moni on jo huomannut, mutta tämän vuoden aikana maailmalla on riehunut sellainen aika paha tauti, korona nimeltään. Kiinassa joku vissiin söi lepakon, ja siitä aiheutui semmonen ketjureaktio, että sen takia on nyt sitten ollut koko maailma säpissä vajaan vuoden ajan. Totta se on, kerro kavereillekin.

Koronahössötyksen alkaessa vaimo jäi melko nopeasti etätöihin, minä vielä kitkuuttelin jonkin aikaa menemään toimistolla, kunnes sieltä tuli minullekin sitten noottiam että kotiin kaikki töitä tekemään. Ollaan kyllä siitä onnellisessa asemassa, että meidän molempien työt on sellaisia, mitä voi kotoa käsin tehdä, ja vieläpä suhteellisen joustavilla aikatauluilla. Korona ei myöskään ole ainakaan toistaiseksi aiheuttanut meille kummallekaan mitään pakkolomautuksia tai töiden loppumista, eli sinänsä meillä on kyllä hyvin pullat uunissa.

Kun oli selvää ,että yhteiset etätyöt alkavat, niin ajattelin, että sepäs on mukavaa sitten. Vaimon kanssa siellä kotona vähän töitä tehdään, välillä ruokaa väsätään ja kahvitaukoja vietellään, ties vaikka jotain Netflixiäkin välillä kateltais, jos sopiva hetki tulee. Onpas kivaa parisuhdeaikaa! Viikonloppuna odotin oikein sen ekan yhteisen etätyöviikon alkua. No sitten toki lapselle tuli joku räkätauti, ja hänet piti ottaa päiväkodista kotiin toipumaan, joten yhteinen etätyöelämä ei alkanutkaan niin auvoisasti. Vuorotellen parin-kolmen tunnin vuoroissa hoidettiin kipeää ja kiukkuista lasta, ja vuoroin tehtiin töitä. Hermot oli oitis melko kireällä, työpäivät venyivät pitkälle iltaan, ja aina molempien piti kesken kaiken lopettaa omat työtehtävänsä, kun toiselle tuli se joku maailman tärkein palaveri, johon oli tietty päästävä osallistumaan tai muuten firma ja oikeastaan koko maailma suistuisi sellaiseen syöksykierteeseen että sieltä ei enää koskaan noustaisi.

Uudet koronarajoitukset vieläpä aiheuttivat sen, että lapsi saatiin tautinsa jälkeen päiväkotiin vasta sitten kun hän ei ollut tyyliin seitsemään kuukauteen yskäissyt, niiskuttanut tai aivastanut kertaakaan, mutta kyllä hänet sitten joskus sinne päiväkotiinkin lopulta saatiin. Niinäkin päivinä tosin huomattiin että istutaan vaan lähinnä kuulokkeet korvilla omissa huoneissamme. Vaimo oli tosiaan jäänyt etätöihin ensiksi, ja rakentanut työhuoneeseen työpisteensä. Minä mattimyöhäsenä jouduin omani perustamaan ruokapöydällemme, ja tässä keittiön tuolilla istuskellen tätäkin tekstiä tässä naputtelen. Lapsen puoliksi syöty aamujugurtti on vielä tuossa vieressä, ja lattialla on näköjään vähän Frozen-muroja. Kuulokkeet on päässä, en kyllä tiedä miksi, ei niistä tuu edes musiikkia tällä hetkellä. Kai tää on joku tämmönen ”Pavlovin koira”-juttu, että nykyään kun työkoneelle istuu, täytyy kuulokkeet laittaa päähän.

Olen pannut myös merkille, että kun vaimo juttelee omiin kuulokkeisiinsa, se itse asiassa huutaa. Tai siis sen puheääni on vaan valtavan läpitunkeva. Jos yritän itse samalla omien kuulokkeideni kautta joillekin jotain kommunikoida, meen putkiaivona ihan tilttiin, ja kuulen vaan viereisessä huoneessa keskustelevan vaimon huudon. Ovi täytyy aina välillä käydä laittamassa kiinni. Vähän ennen koronaa ostettiin robotti-imuri, ja siitä oli toimistolla lusiessa suuri ilo, kun se aina päivän aikana siivosi kämppää. Nykyään sen suhinaa ei kyllä jaksa työpäivän aikana kuunnella. Olkoon Frozen-murot lattialla.

Tilanne äityi meillä lopulta jopa siihen pisteeseen, että päädyimme Netflix-taukojen sijasta pariterapiaan. Tiedä sitten, miten iso rooli koronalla ja etätyöllä siihen päätökseen oli, mutta kyllä sekin varmaan vaikutti, ettei se yhteinen etätyö ollutkaan semmosta kivan leppoisaa parisuhdeaikaa kun aluksi kuvitteli. No, autoja ja jumiutunutta selkääkin pitää välillä käydä huoltamassa, niin hyvähän se on käydä parisuhdettakin vähän rukkaamassa ammattilaisen luona.

Tässä etätyömarssissa on huomannut, miten luksusta se nykyään on kun pääsee välillä toimistossa käymään, eikä tarvii kesken työpäivää alkaa miettimään että niin, pitäis kai jotain ruokaakin tehdä, onks täällä mitään? No ei oo, eikä kyl ehditä kauppaan, ja näköjään Foodora ja Woltkin toimittaisi vasta tunnin päästä mitään. No syödään nyt sit vaikka näkkileipää ja hei tuolla lattiallahan on makoisan näköisiä Frozen-muroja, ja mikäs jugurttiylläri se tässä vieressä pöydälläkin on, kyllä näillä tän päivän pärjää.

Jarno

Olen isä. Olen myös ihminen. Perheeseeni kuuluu vaimo, 3-vuotias poika, ja Horatio. Horatio ei ole ihminen, hän on koira. Asumme kaikki talossa. Syömme ruokaa, välillä. Olen tosi hauska ja kekseliäs.