Kun lapsi sairastaa

Kun lapsi sairastaa

Jokainen vanhempi ymmärtää ne haasteet, joita ilmaantuu arkeen perheen juniorijaoston sairastuessa. Jo pelkät käytännön järjestelyt ovat täysin oma ohjelmanumeronsa. Vanhempien työt, lääkärireissut, lääkekuurin onnistunut syöttäminen, saada lapsi syömään jotain mikä maistuu, tai edes juomaan.

Jo pelkkä yhden lapsen sairastuminen liikuttaa yllättävän monia eri rattaita. Ja sitten ne yöheräämiset. Pikkuvauva-ajasta tuttu yövalvominen tekee yleensä näyttävän comebackin, kun perheen pienimmille pidetään sairastupaa.  Joskus viidettä yötä valvoessaan miettii, mitä hemmettiä tuli oikein ajatelleeksi ryhtyessään tähän vapaaehtoisesti. Aamulla peilistä katsoo The Ring -elokuvan kaivomuikkelia muistuttava raunio, ja kolmas pannu kahvia maistuu vielä erittäinkin hyvältä. Kuitenkaan mikään, ei MIKÄÄN käytännön järjestely, valvominen, mikään asia maailmassa tunnu niin vaikealta tai kamalalta, että vetäisi vertoja pienen ihmisen tuskalle.

Kahden tunnin yöunien jälkeen lastenhuoneen ovelle läpsyttelevät pienet, paljaat varpaat. Toista korvaansa pitelevä ja nuhanenäinen poika, mutristuneella alahuulella ja muumipyjamalla. Tuijottaa tiukasti suoraan sieluun, ja sen läpi. ”Äiti, sattuu.”

Kadut kaikkia YHTÄÄN negatiiviseen suuntaan kallistuvia ajatuksia edellisyöltä (oikeastaan koko elämän ajalta) sillä siunaamalla sekunnilla. Huono vanhempi-leima tulee pamautettua itselle otsaan, että tärähtää. Pieni potilas tarraa vaativasti paidankauluksesta kiinni ja käpertyy syliin, eikä muu kelpaa. (Paitsi pupu. Ja juuri tästä syystä, on vauvana saatuja lempparipupuja hommattu varmuudeksi kaksin kappalein. Ihan vaan katastrofin ennaltaehkäisyyn.) Tässä vaiheessa jokainen vanhempi toivoisi, että voisi ottaa kainaloisen säryn ennemmin itselleen. Olisi valmis oikeastaan mihin tahansa pienen potilaan oloa helpottaakseen. Potkaisemaan tikun varpaankynnen alle, tai vaikka tuijottamaan Crazy Frogin musavideota ihan koko päivän, aamusta iltaan.

Ei varmaankaan tarvitse erikseen avata, mitä vuosi 2020 on tuonut mukanaan sairastelukäytäntöihin. Se sana, joka toi ennen mieleen saunaoluen, tuo mieleen nyt vain tikun pyörittelyn nenässä ja kotona päälle kaatuvat seinät. Päiväkotimaailmassa käy sääliksi niin vanhempia kuin hoitajiakin. Lapsi pyydetään hakemaan kesken päivän, koska on tippa nenänpäässä, ja aivastellut. Helppo nakki näin syksyaikaan. Ja todellakin on hyvä asia, että ollaan aivan erityisen tarkkoja, ja huolehtia hygieniasta! Kukaan vaan tuskin on erimieltä, että alkaisi pikkuhiljaa riittää jo?

Nyt neljän viikon nuha helpottaa-ei helpota-helpottaa -rumban, negatiivisten testien, ja korvatulehdusantibiootin jälkeen pääsi Aksu takaisin päiväkotiin. Ilmeisesti alkoivat seinät kaatua päälle jo pikkujäbälläkin, ainakin uusista kiipeilytaidoista, laattalattian väriliitutaiteesta, ja toistuvista vaatelaatikoiden tyhjennyksistä päätellen. Ensimmäisen puoli vuotta Akselin päiväkotiin meno on pitänyt sisällään tarrautuvan, kitarisat lepattaen huutavan pojan. Nyt päiväkodin eteiseen marssiva nuori mies ilmoitti isälleen: ”Iskä pois, kengät jalkaan, hei hei!” Ja tämän jälkeen viiletti vessaan omatoimisesti pesemään käsiään. Taisi olla kavereita ikävä.

Niinhän meillä kaikilla näinä aikoina, kun kontakteja vältellään. Pidetään toisistamme, etenkin pikkupotilaistamme huolta näinä aikoina!  Ja te ihanat päiväkodin tädit: Me kaikki olisimme rehellisellä suomenkielellä kusessa, jos te ette enää pystyisikään olemaan töissä!

Jonna Sjögren

Kohta kolmekymppinen hoitoalan vuorotyöläinen. Valloittavan vauhtihirmun äiti, ikuisuusremoitsijan avopuoliso, sekä herkkyyttään sarkasmin taakse piilotteleva maailmantuskailija