Tulin vanhemmaksi – ja yksinäiseksi

Tulin vanhemmaksi – ja yksinäiseksi
Kuva: Bonnie Kittle

Olen todennäköisesti itse aiheuttanut tämän. En tietääkseni ole ikävä tyyppi, olen vain asettanut lapset oman sosiaalisen elämäni edelle. Esikoisen synnyttyä sen päätin: minä aion sitten olla läsnäoleva vanhempi, koska semmoistahan lapsi tarvitsee, jotta hänestä kasvaa tasapainoinen ihminen. Aion leikkiä ja osallistua ja olla saatavilla aina, kun rakkauspakkaukselleni tulee paha mieli. Ja niin olen tehnytkin. Ja nyt huomaan, että samalla olen ajanut itseni myös yksinäisyyteen.

On minulla kyllä tärkeitä ihmisiä ympärillä, eikä siitä olekaan kyse. Tapaan ystäviä vaan liian harvoin. Se, että pääsen heitä tapaamaan, on yleensä mielettömän järjestelyn, aikataulutuksen ja etukäteissuunnittelun tulos. Omat turvaverkot kun asuu kaukana ja puoliso tekee paljon töitä. Joskus ihan ahdistaa aloittaa se järjestely, vaikka tiedän, että omaa elämääkin olisi hyvä olla.

Kun saa lapsen, on tavallisesti äidin tehtävä pitää lapsi hengissä ensimmäiset puoli vuotta, ainakin silloin jos tuttipullo ei kelpaa. Noina aikoina minuun iskostui ajatus, että kolme tuntia pois kotoa ilman vauvaa on ehdoton maksimiaika. Sitten pitää rientää kotiin imettämään ja pitämään lapsi hengissä. En ole vieläkään päässyt tästä ajatusmallista kokonaan eroon. Kun joskus pääsen yksin pois kotoa, alan kolmannen tunnin kohdalla olla levoton ja miettiä, että pitäisikö soittaa miten siellä kotona menee. Vaikka lapset nykyään pysyvät hengissä jo ihan makaroonilaatikollakin.

En voi soitella ystävilleni niin usein kuin haluaisin. Lapset eivät yksinkertaisesti kestä sitä, että äiti puhuu puhelimessa ja jakaa huomiotaan muualle. Joudun puheluja varten lähtemään lenkille ulos, ja siitäkin kuopus suuttuu niin, että roikkuu jalassa kiinni kun olen itse jo puoliksi ulkona. Iskä saa repiä vahvasti oidipaalivaiheessa olevan poikalapsen irti tuulihousujeni lahkeesta. Onpa ihanaa lähteä lenkille tämän jälkeen.

Mieheni on paras ystäväni ja toki seuranani silloin, kun ei ole töissä. Mutta kotona jälkikasvu ei taaskaan kestä sitä, että huomioin aviomiestäni enemmän kuin heitä. Keskustelut miehen kanssa tyssäävät jatkuvasti lasten tarpeisiin ja äidin huomiosta kilpailuun.

Toisaalta taas, lapset ovat vielä pieniä. Kovasti yritän hokea itselleni, että nautihan nyt tästä, kun he vielä vilpittömästi haluavat viettää kanssasi joka ikisen minuutin aamusta iltaan. Ja kun on vielä ehdottoman tärkeää, että joka ikinen asia kerrotaan äidille.

Sillä pian he tulevat teini-ikään.

Reetta

Reetta

Olen kahden pienen lapsen äiti tasapainoilemassa perhe-elämän ja liian innostavan työn välillä. Kun joka arkipäivä saan tehdä töitä, jaksan illat ja viikonloput leikkiä, lukea ääneen, rakentaa legoilla, pyyhkiä tahroja lattiasta, lohduttaa ja selvitellä riitoja. Parasta viikonlopussa: Thank God It's Sunday!