Vuoroviikkoisän vastuu ja vapaus

Vuoroviikkoisän vastuu ja vapaus

Teksti ja kuva: Jussi Evinsalo

On jälleen torstaiaamu. Ekaluokkalainen tyttäreni on ollut kanssani viikon ja tänään koulun jälkeen hän lähtee äidilleen. Ihmettelen, miten levällään tavarat meidän kodissamme taas ovat. Vastahan minä siivosin. Pakkailen vaihtovarusteet kassiin, eikä sitä toista paksua hanskaa taas löydy mistään. Aina sama juttu. Opinkohan joskus laittamaan kamat valmiiksi edellisenä iltana. Lyhyet yöunet tuntuvat ja ohimoilla jyskyttää orastava päänsärky.

Kuten alkutalvesta useasti, tänäänkin on pilkkopimeää ja vettä sataa vaakatasossa, kun liikumme verkkaisesti kohti bussipysäkkiä maskit naamalla. Taas sama vaihtopäivän tunteiden ristiriita valtaa alaa sisälläni. Olen surullinen. Olo on haikea, mutta samalla tiedän, että tänään saan hengähtää. Rauhoittumisen tuoma hyvä fiilis puskee pintaan. Se saa taas aikaan vihlovan piikin omantunnon lihassa. Sama kaava on toistunut jo puolitoistavuotta.

Vuoroviikkoisyydessä on jotain katkeraa ja suloista. Ainakin itselläni se koostuu kahdesta täysin erilaisesta viikosta. Lapsiviikon aikana painetaan laikka punaisena aamusta iltaan lapsen ehdoilla. Lapsen koulun, harrastusten, kavereiden ja oman työn yhdistämisen muuttuvaa labyrinttia. Pyykkäystä, leikkimistä ja pelaamista hyvällä fiiliksellä. Multitasking kotona tarkoittaa ihan muuta kuin töissä. Mutta kyllä isätkin osaavat. Jauhelihakastike syntyy kätevästi samalla, kun kuvaa lapsen tanssiesitystä uusimman tanssihitin tahtiin. Välillä pystyy jopa hieman keinuttamaan omaakin lannetta. Aika hankala on kyllä se Gangnam Style. Sitten on se toinen viikko.

Niin se toinen viikko. Se on välillä täynnä jännittävää ja vauhdikasta meininkiä. Välillä tylsyyden täyttämää tyhjyyttä. Yksinäisyyttäkin. Eihän se isyys mihinkään häviä. Samaa yhteyttä on vain hankala tavoittaa, kun ei ole fyysisesti läsnä. Tunteiden kirjo on toisinaan melkoinen. Olen vilpittömän onnellinen siitä, että lapsellani on kaksi hyvää kotia. Äidin luona, uuden perheen kanssa on omat asiat ja minun kanssani omat. Silti joudun edelleen painimaan myös negatiivisten tunteiden kanssa. Eroahdistuksen tuoma hetkittäinen ulkopuolisuuden tunne on ikävä kaveri.

Kun työskentelee kotona oman aikataulun mukaisesti, ei varsinaisesti ole aamuisin mitään pakkoa herätä juuri 06.30. Nukun vähän varastoon, perustelen itselleni, kun painan torkkua tottuneesti. Täytän viikkoni niillä asioilla, jotka jäävät usein tekemättä lapsen kanssa. Näen enemmän ystäviä, käyn urheilemassa ja joskus yöjuoksuillakin. Ja jos oikein onnistaa, niin jopa treffeillä. Välillä työkalenteri pursuaa tekemistä aamusta iltaan. Vapaaviikossa on myös jotain hohtoa. Erilaista, mutta hyvää. 

Vuoroviikkovanhemmuus on yleistä ja jokaisen arki muodostuu juuri itsensä näköiseksi. Mikä toimii kenelläkin. Täytyy löytää oma tapansa olla ja pitää kiinni siitä. Ja mikä tärkeintä, pitää pystyä nauttimaan kokonaisuudesta. Sen aion vielä saavuttaa.

Jussi

Jussi

Kovaa vauhtia kohti 40 ikävuotta kiihdyttävä lapsekkaan ja vilkkaan mielikuvituksen omaava vuoroviikkoisä, jolla arjen palapeli koostuu monesta osasta. Toisella viikolla täyden intensiteetin lapsiarkea soppakauhan varressa, pyykkivuoren keskellä. Toisella taas jotain ihan muuta. Kahden arjen jatkuvaa yhteensovittamista ja aikatauluttamista, josta ei muuttuvia tilanteita puutu.