Joulujärjestelyt uusiksi, päätti lapseni

Joulujärjestelyt uusiksi, päätti lapseni

Teksti ja kuva: Tinja

Meidän nelihenkisessä perheessämme on tällä hetkellä kaksi todellista jouluihmistä. Minä ja leikki-ikäinen esikoiseni olemme juuri niitä tyyppejä, jotka käyttävät joulupaitoja, koristelevat kuusen marraskuussa ja odottavat koko lokakuun, että koittaisi marraskuu, sillä silloin voi alkaa katsoa jouluohjelmia- ja elokuvia. Myönnän, että jouluhulluus on vahvasti minun aikaansaannostani ja on ihanaa, että se on onnistunut! On hauskaa leipoa pipareita (valmistaikinasta. Hermoni eivät vielä riitä sukureseptin koukeroihin perehtymiseen touhukkaan kyselyikäisen kanssa!), katsoa sata kertaa Joulupukki ja noitarumpu, lueskella lelukirjoja yhdessä lapsen kanssa ja valita kuuseen uudenvärisiä palloja joululaulujen melskatessa taustalla.

Kaiken tämän ihanan ja kivan lisäksi olen huomannut tänä vuonna erään järkyttävän asian. Lapsi on jo niin iso, että hänellä on mielipiteitä ihan kaikkeen, myös joulujuttuihin. Aikaisempina vuosina, hänen ollessaan pienempi  ja vielä kehitysvaiheessa jouluhenkilöksi, olen saanut yksinoikeudella päättää millainen joulu on ”se oikea”joulu kodissamme. Mies ei niinkään välitä, mutta on antanut minun puuhailla ja ripustella valojani ja tähtiäni miten lystään. Aatto on sitä paitsi lähes poikkeuksetta vietetty jommankumman vanhempien luona, eli oma jouluttamiseni on ollut lähinnä fiilistelyä, jonka kliimaksi on mummolan joulukuusi ja lapsen riemu, sekä minä sohvan nurkassa konvehtirasia kainalossa. Tänä vuonna kaikki kuitenkin on toisin, kiitos koronan. Tänä vuonna vietämme joulua perheen kesken omassa kodissamme. Ja tänä vuonna minulla ja pienellä jouluihmiselläni on ollut huomattavan paljon mielipide-eroja asioista. Apua, jouluni on kaapattu!

Ensinnäkin, kuusen koristelu. Minulla on aina vahva visio siitä, miltä kuusen pitäisi näyttää; tuuhealta, tasaisesti eri värisillä koristeilla ja valoilla koristellulta olohuoneen keskipisteeltä, johon lapsi saa ohjeideni mukaan lisätä koristeita alaoksille. Tänä vuonna lähdettiin siitä, tuleeko kuusi edes olohuoneeseen vaiko sittenkin lapsen omaan huoneeseen. Kompromissina päädyttiin siihen, että iso kuusi on olohuoneessa ja pieni pöytäkuusi on lapsen huoneessa. Ajattelin olevani hyvinkin ovela; lapsi saa oman kuusen, jonka saa koristella mieleisillään (äidin hänelle antamilla) koristeilla, ja minä täytän olohuoneen kuusen mieleni mukaan omilla lempikoristeillani. Tämä ei luonnollisesti sopinut lapselle. Hän halusi juuri tietyt koristeet itselleen, eikä tinkinyt omasta näkemyksestään tuumaakaan. Lopulta saimme koristeet jaettua ja kumpikin paneutui omaan koristelu-urakkaansa noin viideksi minuutiksi. Sen jälkeen avulias pieni jouluihminen tuli auttamaan äitiään, ja täytti alaoksat koristeilla. Tietenkin samanväriset ja samanlaiset sumpussa vierekkäin. Silmiini vähän särkee joka kerta, kun katson olohuoneen nurkassa seisovaa kuusta, mutta olen päättänyt olla puuttumatta asiaan. Olisi mielestäni loukkaavaa korjata lapsen aikaansaannoksia.

Lapsi myös toistuvasti ärsyyntyy, jos laulan liian iloisesti joululaulujen mukana: ”Äiti, älä laula kun minä haluan kuunnella!” Kulkuset helkkäilevät siis ilman sulosointuista säestystäni, minkä tietyllä tapaa ymmärrän, kuten jokainen upea suihku- ja autoartisti. Vaikeampi pala purtavaksi oli kuitenkin case piparkakkutalo. Otin meille vapaapäivän ohjelmaksi piparkakkutalon (kiitos sille nerolle, joka keksi valmiiksi paistetut osat). Hauska ja helppo homma, saa kivan koristeenkin siitä sitten keittiön pöydälle! Kuinka väärässä sitä voikin olla. Pieni jouluihminen ei ymmärtänyt ollenkaan, miksi talo vain kootaan eikä syödä. Koristelimme talon hyvin keskittyneesti karkeilla ja sokerimassalla ja lapsella oli myös hyvä vauhti päällä koristeiden syömisessä. Kun kaikki oli valmista, katsoimme ihaillen työmme tulosta. Seuraava kommentti vetikin minut hiljaiseksi: ”No niin äiti, mistä aloitetaan syöminen?”. Yritin pitkään selittää, että piparkakkutaloa ei ole tarkoitus syödä heti, vaan se on ensin ikäänkuin kaunis joulukoriste, jota ihaillaan. Lapsen mielestä siinä ei ollut mitään järkeä. Piparkakut ja karkit on tarkoitettu syötäväksi, sillä ne ostetaan RUOKAkaupasta. Ja tottahan se oikeastaan on. Seuraavana karkkipäivänä (eli seuraavana päivänä) lohkaisimme isot kattopalat lounaan jälkeen. Loppu mökki tuhottiin iltapäivällä kaveriperheen avustuksella, eikä tuntunut yhtään pahalta. Ja vielähän tässä ehtii talon jos toisenkin ennen joulua rakentaa!

Tinja

Olen yhdistelmä iloista unohtelijaa, leikkisää hassuttelijaa ja stressipalloa. Supervoimani on arjen metatyö, jota toteutan elämässäni jossa olen äiti kahdelle pienelle lapselle ja vaimo yhdelle insinöörimiehelle. Ihmettelen vuodesta toiseen, mihin sukkien parit katoavat, miksi aamuisin tulee aina kiire ja miksi välillä on vaikea elää niin, kuin opettaa.