Nykyään puhutaan paljon lapsiperheyksinäisyydestä, mikä on mielestäni tärkeä aihe nostaa tapetille huolimatta sen hullunkurisuudesta. Kokemuksesta voin sanoa, että on hyvin vaikea kuvailla sitä yksinäisyyttä mitä tuntee vaikket olisi hetkeäkään yksin.
Muutin rakkauden perässä paikkakunnalta toiselle odottaessani toista lastani, ensimmäistä yhteistämme. Lähdin mielelläni neljänkymmenen kilometrin päähän tarkoituksenani aloittaa uudelta puhtaalta pöydältä, ollen samalla tietoinen siitä että maitojunalla onneksi pääsee nopeasti takaisin. Kaunis tyttö syntyi kuukausi muuton jälkeen.
Muutto sattui sopivasti samoihin aikoihin subjektiivisen päivähoito-oikeuden käytäntöön soveltamisen aikoihin, mistä johtuen tuolloin nelivuotias poikani ei saanut päivähoitopaikkaa (ei edes puolipäiväistä), mutta onneksi pääsi sentään käymään kahdesti viikossa kunnan kerhossa. Otin itse selvää kaupungin vauvatapaamisista ja perhekerhoista, joissa suosituimmassa, joka päivä auki olevassa aloimmekin aktiivisesti käydä. Tarkoitus oli, että sekä minä että lapset saisimme ystäviä.
Olen ujo, sosiaalisesti kömpelö sekä hieman tyhmä tapaus. Näistä huolimatta minulla ei ole koskaan ollut vaikeuksia löytää ystäviä etenkään peruskoulun loppumisen jälkeen. Kaikki vanhat ystävät kuitenkin joko jäivät vanhalle paikkakunnalle tai olivat levittäytyneet ympäri Suomea. Oli perhettä, (vuoro)työuraa, omaa elämää. Yhteyttä pidimme – ja pidämme edelleenkin – sosiaalisen median välityksellä.
Perhekerhossa otin kontaktia muihin vanhempiin, yritin saada jutun juurta aikaan ja ihastelin vauvoja. Joskus joidenkin vanhempien kanssa juttua saattoikin löytyä joksikin aikaa, mutta pian huomasin kuinka pöytä tyhjeni kun saavuin paikalle tai kuinka pikaisen moikkauksen jälkeen jäin tuijottamaan itseeni päin kääntyneitä selkiä. Myönnän olleeni ihmeissäni, koska tätä ei peruskoulun kahdeksannen luokan jälkeen ollut oikeastaan enää tapahtunut, ja mietin olinko oikeasti niin p*ska tyyppi ettei minuun kannattanut hukata aikaa. Siinä pienessä väsymyksessä koko asia pääsi puikahtamaan ihoni alle, kunnes lopulta otin käyttöön vanhat selviytymiskeinoni.
Nostin siis henkiset keskisormeni pystyyn ja jatkoin perhekerhoissa käymistä, mutta tällä kertaa nostin oman lehmäni ojasta ja keskityin lapsiini ja heidän sosialisoitumiseensa. En puhunut ellei minua ensin puhuteltu, en moikannut ketään ellei minua ensin moikattu ja hymyilin ainoastaan lapsille. Istuin yksin nurkassa juomassa kahvia, dataamassa tai neulomassa (yritin noihin aikoihin opetella sukkien kutomista). Kuulostaa ehkä pahemmalta kuin mitä se olikaan, sillä en tosiasiassa kärsinyt tästä asiasta ollenkaan, nyt kun syrjäänvetäytymiseni lähti omasta halustani. Muistan tuolloin ajatelleeni, että olen aikuinen ihminen ja pärjään kyllä, mutta että lapseni tarvitsevat muiden lasten seuraa.
Huvittavan tilanteesta teki se, että mitä enemmän heiluttelin henkisiä keskisormiani, sitä enemmän seuraani tunnuttiin hakeutuvan. Yhtäkkiä olikin juttuseuraa melkein koko ajan eikä neulomisesta meinannut tulla oikein mitään (siihen pitää näillä taidoilla meinaan keskittyä aika paljon). Ilmeisesti epätoivo paistoi alussa liian kovasti.
Noihin aikoihin ainoa perheen ulkopuolinen juttukaverini oli satunnainen kaupan kassa. Saatoin lyhyen asiakaspalvelutilanteen aikana jutella ehkä turhankin paljon ja ehkä turhan henkilökohtaisia, mutta sen jälkeen oli helpottunut olo. Olen nykyään itsekin kaupassa töissä ja yksi ensimmäisiä merkille panemiania asioita oli juuri ihmisten yksinäisyys. Tervehdin jokaista asiakasta, joka katsoo minua päin, ja todella, TODELLA monelle ihmiselle tämä on merkki siitä, että tuolle voi tulla juttelemaan. Päivästäni menee aika suuri osa juuri näihin kaupankäyntiin kuulumattomiin asiakaspalvelutilanteisiin, joissa vain juttelen ihmisten kanssa. Olen kuullut paljon aika herkkiäkin juttuja, sellaisia joita kerrotaan kaupan työntekijälle ainoastaan silloin, jos ei ole ketään muutakaan jolle puhua. Minulla ei ole koskaan niin kiire ettenkö voisi kuunnella näitä ihmisiä.
Eksyin hieman aiheesta. Yksinäisyyteni kulminoitui ehkä pahiten kolmannen lapseni syntymän aikoihin. Ilmoitin toisen kauniin tyttären syntymisestä sosiaalisessa mediassa ja sain varmaan toista sataa onnittelua sitä kautta. Kuitenkin meni kuusi (6!!) viikkoa ennen kuin ensimmäinen vieras tuli paikan päälle vauvaa katsomaan.
Kuuden pitkän viikon jälkeen tuo ensimmäinen vieras oli minun oma isäni.
Valehtelisin jos väittäisin etteikö minua olisi asia häirinnyt. Ilmeisesti meidän olisi pitänyt pyytämällä pyytää ihmisiä kylään, mutta koska kukaan ei varsinaisesti ilmaissut tällaista halua emme itsekään oikein osanneet sitä pyytää. Mitä siinä olisi voinut sanoa?
Jälkeenpäin mietittynä olisi voinut sanoa paljonkin, mutta silloin sitä ei oikein osannut tai tajunnut. On myös aivan turhaa syytellä ”kaikkia muita,” kun itse kuitenkin linnoittauduimme vankasti vauvantuoksuiseen norsunluutorniimme ja kömmimme ulos vasta, kun seinät olivat jo kaatuneet päälle. Vaikka olenkin katkera ja pitkävihainen ihminen kaikkien muiden loistavien ominaisuuksieni lisäksi, tämä on asia josta en osaa olla vihainen tai katkera. Peilikuva ei ole niin puhdas että voisin osoitella muita syyttävällä sormella.
Kun itse kaivautuu päätä myöten syvälle poteroon on turha itkeä jos kukaan ei halua hypätä sinne seuraksi. Tämä tosin tietenkin pätee vain omaan tapaukseeni eikä ole yleispätevä lause tässä asiassa. Kannattaa laittaa vaikka edes lyhyt tekstiviesti sille juuri vauvan saaneelle kaverille, sillä pienikin huomionosoitus saattaa olla päivän, viikon tai kuukauden paras juttu juuri silloin.
