Erityisherkkä vanhempi – vahvuus vai pelkkää vastamäkeä?

Erityisherkkä vanhempi – vahvuus vai pelkkää vastamäkeä?
Kuva: Melissa

Erityisherkkä ihminen kulkee koko ajan tuntosarvet pystyssä. Hän analysoi, tulkitsee, ja aistii muiden tunteita hyvinkin herkästi, harvemmin osumatta harhaan. Hälinä ja kovat äänet saavat totaalisen uuvuksiin, ja muutenkin ärsyketäyteisessä maailmassa väsymys on todella herkässä. Minkälainen erityisherkkä ihminen on vanhempana?

Taaperolla on uusi lempiesine: puinen talousjakkara. Sillä ylettää ihan äärettömän kätevästi! Esimerkiksi mättämään puhtaat pyykit takaisin pesukoneeseen, laittamaan kahvinkeittimen päälle, kiipeämään tiskipöydälle, ja säätämään sälekaihtimia. Ja se ääni, kun sitä työntelee kivilaattaista lattiaa vasten! Ai että! Kaappaan jakkaran kainaloon, ja karkaan jakkaroineni portin taakse jättäen jakkaran naperon ulottumiin.

Ei hätää! Poju on löytänyt kävelykärryn, jota käyttää nykyään potkulautana. Fiksuna poikana on hän myös itse oppinut yhdistämään vanhempien käyttämät kiellot ja varoitukset omaan toimintaansa. Kärrypotkulauta siis viuhtoo pitkin kämppää lattialistojen kulmat paukkuen, kuskin kiljuessa ”KOHTA SATTUUUU! ÄLÄ TÖRMÄILE!” Hetken taaperon vaudikas touhu naurattaa, tunti eteenpäin ja äiti nieleskelee itkua, ja haluaisi enemmän kuin mitään nukkumaan. Syyllisyys kalvaa ja ahdistaa. Pakko laittaa hetkeksi piirretyt pyörimään, ja vetäytyä itse juomaan kahvia toiseen huoneeseen. Huono äiti.

Itselläni erityisherkkyys näkyy yliajatteluna ja analysointina. Aistit ja tunnustelet tauotta kaikkien läsnöolijoiden tunnetiloja. Jokaiseen, pieneenkin asiaan on pakko reagoida voimakkaalla tunteella. Joku toinen voisi ohittaa samaisen asian ilman, että kummemmin edes huomaa asiaa. Toisen ihmisen pahoinvointi menee ihon alle, ja auta armias jos on kyse läheisestä ihmisestä! Myös kaikki aistit ovat äärimmillään. Fyysinen kosketus, esimerkiksi halaaminen ei tunnu lainkaan hyvältä kenenkään muun kuin puolison, tai oman lapsen toimesta. Myös tästä syystä esimerkiksi kampaamoreissut ovat harvassa.

Nukkuminen ei onnistu, mikäli puolison hengitys osuu iholleni. Tai edes oma hengitys! Shoppailijaa minusta ei saa, sillä ensimmäisen kaupan hälinä imee jo mehut. Kun lapsen kädestä viedään lelu leikkikentällä, ilme on kuitenkin tyyni, ja suhtautuminen asiallista. Silti sisällä kiehuu, ja tunnet suunnatonta raivoa tästä lapsesi kokemasta silmittömästä vääryydestä. Samaan aikaan tekisi mieli itkeä, kun on paha mieli lapsen puolesta. Lapsi itse ei tunnu huomaavan tapahtunutta lainkaan, vaan viilettää jo seuraavan tekemisen kimpussa. Stressaan, huolehdin murehdin, poden unettomuutta ja rytmihäiriöitä. Kärjistettynä tämä muija on niin kyllästetty kortisolilla, että liekö edes maatuu koskaan?

Voiko eritysherkkä vanhempi olla kuitenkin hyvä vanhempi? Ehdottomasti! Koenhan olevani myös hyvä hoitaja, vaikka kyseisen alan ei luulisi olevan se sopivin kyseisestä ”ongelmasta” kärsivälle. Helppoa se ei todellakaan ole, vaan vuosien harjoittelun, ja useiden uupumussairaslomien tulos. Pikkuhiljaa erityisherkkyyden on kuitenkin oppinut kääntämään työssään voimavaraksi ja vahvuudeksi. Jatkuva ihmisten tulkitseminen ja aistiminen onkin auttanut huomaamaan monta kytevää ongelmaa. Lisäksi työ kotihoidossa mahdollistaa kiireesta huolimatta edes pienen, minimaalisen hetken yksinäisyyttä ja hiljaisuutta asiakaskäyntien välissä.

Myöskin erityisherkkien puolisoille eläminen näin herkän ihmisen kanssa on oma haasteensa. Omani on jo oppinut tottuneesti huokaisemaan syvään,  ja yrittämään pitämään naamansa peruslukemilla kuunnellessaan ymmärtäväisesti loputonta huolieni ja suivaantumisieni tulvaa. Ja tarkkaavainen kaksivuotias on oppinut kiroilun merkityksen. Loistavaa, niin paras äiti!

Erityisherkkänä vanhempana olemisessa haasteita luo ehdottomasti melun ja hälinän jaksaminen. Aistiärsykkeiden tulva nykymaailmassa on jo valtava, siihen lisätään vielä pieni lapsi. Oma lapsi menee jo itsessään ihon alla täysin omiin tunneatmosfääreihinsä. Miten jotain voi rakastaa niin paljon, että sattuu? Miten jostain voi huolehtia niin paljon, että sattuu? Jo tavallinen kausiflunssa, tai vauhdikkaan lapsen temmellyksissä sattunut kolhu voi saada huolesta suunniltaan, kun taas mieheni osaa järkeillä asian ja suhtautua huomattavasti tyynemmin. Tuskin omiltakaan kasvoilta vieras osaa lukea muuta kuin tyyneyttä ja hiljaisuutta, mutta pinnan alla kuohuu. Paljon.

Lisäksi itseensä kohdistaa valtavasti syytöksiä ja huonommuuden tunnetta, kun haluaa hetken hälinän jälkeen vetäytyä lataamaan itseään toiseen huoneeseen, että jaksaa taas jatkaa. ”Huono äiti, etäinen, ei tarpeeksi läsnä”. Miten sanomiseni, tekemiseni ja olemiseni vaikuttavat lapseeni muutaman vuoden päästä? Minkäilaisena vanhempana hän minut muistaa? Etäisenä? Sulkeutuneena? ” Ja yleensä jokainen syytös täysin turhaa. Vaatii hyvää itsetuntoa, armollisuutta, pään seinään lyömistä, ja herkkyytensä kanssa ”sinut” olemista, että kyseisen piirteen saa ajateltua voimavarakseen. Se vaatii tietoista työskentelyä itsensä kanssa, sekä sitä, että järjestät itsellesi päivittäistä latautumisaikaa.

Muistettavaa kuitenkin on se, että lapset ovat fiksumpia kuin kuvittelemmekaan. Avoimesti tunnetiloista kertominen ja keskustelu poistavat turhia pelkoja. Se auttaa lasta (sekä puolisoa) ymmärtämää, miksi äiti nyt toimii välillä niinkuin toimii. Samalla oppii sen yhden tärkeimmistä taidoista: Tunteista keskustelemisen avoimesti, ja tunteiden näyttämisen. Taidon uskaltaa olla oma itsensä. Ja tähän herkkä ihminen on mitä parhain opettaja.

Artikkelia muokattu 23.12.2020 klo 13:43

Jonna Sjögren

Kohta kolmekymppinen hoitoalan vuorotyöläinen. Valloittavan vauhtihirmun äiti, ikuisuusremoitsijan avopuoliso, sekä herkkyyttään sarkasmin taakse piilotteleva maailmantuskailija