Mikä olisikaan sen parempi tapa saada verenpaine nousemaan kuin joulu ja pakkoperinteet

Mikä olisikaan sen parempi tapa saada verenpaine nousemaan kuin joulu ja pakkoperinteet
Kuva: Angelina Jollivet

En ole jouluihminen, minkä varmaan jo arvasitkin. Pitkän aikaa olin täysin jouluvastainen, mutta myös minä olen joutunut myöntymään jonkin verran lapsiluvun nousun ja tästä johtuvan yleisen painostuksen takia. En kuitenkaan koskaan jätä väliin mahdollisuutta kunnon kohtaukseen, kun se niin nätissä paketissa vuosittain eteeni tarjoillaan.

Meillekin on muodostunut jouluperinteitä. Lapset tykkäävät leipomisesta ja askartelusta, joten se perkeleen piparkakkutalo pitää joka halvatun vuosi väsätä, vaikka onnistumisprosentti on reippaasti alle 25% luokkaa. Ensinnäkin ne perhanan seinät eivät koskaan tule uunista ulos ehjinä, vaan murtuvat ja hajoilevat vaikka kuinka annan niiden jäähtyä ja pidän uunissakin hieman ohjetta pidempään, silläkin uhalla että ne penteleet palavat. Katto on asia erikseen, tämä talo ei ei paljoa lunta pidä. Entäpä koristelu: kaupan pikeerit ovat niin vaikea pursottaa, että jopa kaikkein kärsivällisimmältäkin lapselta palaa käämi ennen kuin ehdit piparia sanoa. Olen yrittänyt tehdä pikeeriä itse, mutten ymmärrä mikä siinä on niin vaikeaa: ainesosia on neljä, työvaiheita samaten, mutta silti se mössö tulee litkuna ulos. Hyvästi ihanat ornamenttikiemurat, hyvästi piparkakku-ukkojen nauravat naamat. Nämä kaverit näyttävät siltä kuin olisivat uineet maalipöntössä. En toisaalta onnistu tekemään pannukakkuakaan (ainesosia 8, työvaiheita 4), joten kaiketi taitoni vain menevät hukkaan liian yksinkertaisissa luomuksissa.

Tänä vuonna luovutin ja ostin valmiin, kokoamista vailla olevan piparkakkutalon. Yksi ongelma selätetty. Kuitenkin se rökäle pitää jotenkin kasata ja sitä varten pitää sulattaa sitä sokeria. Oikeasti, miksi valtiot hukkaavat aikaansa ydinaseohjelmiin kun he voisivat sodan syttyessä ruikkia vastapuolen päälle sulatettua sokeria? Käsissäni on ikuisia muistoja jokaisesta kerrasta, kun olen erehtynyt leikkimään perinteistä välittävää kodinhengetärtä, ja toistaiseksi ainoastaan yksi piparitalo on onnistunut pysymään pystyssä. Siitä kuinka kauan se pysyy pystyssä ei ole mitään takuita… Jouluun asti se ei tule kestämään, siitä lyön vetoa.

Toinen jouluperinteemme lievittää hieman ajoittain kokemaani maailmantuskaa. Valtakunnallisestikin toimiva hyväntekeväisyysjärjestö kerää joulun alla joulukortteja, joita sitten jaetaan yksinäisille ikäihmisille. Mikä parhain tapa yhdistää askartelu, lasten viihdyttäminen, hyväntekeväisyys ja yhteiskunnallinen keskustelu! Joudun tosin viemään kortit salaa keräyslaatikkoon, koska lapsirakkaat eivät millään malttaisi luopua vaivalla tekemistään korteista. Edes tieto siitä, että jossain joku saattaa ilahtua niistä valtavasti, ei useimmiten riitä lohduttamaan mussukoita. Lapsi ei vielä osaa ajatella niin suureellisesti. Ei hätää, muutama kortti jää myös kotikäyttöön.

Kolmas, itselleni tärkein perinne, on joulupuu-keräyksiin osallistuminen. Sädekehäni olen kadottanut jo aikoja sitten, mutta totta kai tällaiseen tempaukseen osallistuminen tekee myös itselleni hyvän mielen. En osta lahjaa pelkästään tyttö 14-vuotiaalle, seniori-miehelle tai poika 5-vuotiaalle. Ostan samalla lahjan myös tytölle, joka aikoinaan kuunteli joululaulujen säestämänä seinän takaa kuuluvaa riitelyä. Ostan samalla lahjan tytölle, joka esiintyi koulun joulujuhlassa surullisena siitä ettei äiti päässyt paikalle sitä katsomaan, koska oli väkivallan seurauksena sairaalassa. Ostan samalla lahjan tytölle, joka istui sänkynsä laidalla ensimmäisenä jouluna äitinsä kuoleman jälkeen ja katseli edessään olevia lahjapaketteja, joita ainuttakaan hän ei ollut osannut odottaa ja joissa ainoassakaan ei lukenut päällä hänen nimeään.

Niiden päällä luki yksinkertaisesti “Tyttö 16 v.”

Nykyhetken ja näiden muistojen välillä on parhaimmillaan vuosikymmeniä, mutta palaan silti takaisin siihen aikaan ja paikkaan näihin aikoihin vuodesta, kun toiselta puolelta toitotetaan rauhallista ja onnellista perhejoulua ja toisaalta kerrotaan kuinka juhlapyhät aiheuttavat piikin poliisien kotihälytystehtävien määrässä. Teen töitä asian eteen joka vuosi ja yritän katsoa vuodenaikaa lasteni silmien läpi, yritän päästä mukaan heidän levittämäänsä joulun taikaan. Lapsissa se taika asuu niin voimakkaana.

Ehkä se taika saa joskus piparkakkutalonikin pysymään kasassa.

Riina K

Riina K

Olen kolmekymppinen kolmen lapsen äiti. Tahtoisin vanhempana olla kuin Muumimamma, mutta usein päädyn samaistumaan Niiskuneitiin: "Minä olen äiti ja äidinrakkauteni on ylitsevuotavaa, mutta nyt alan olla myös pahasti rasittunut äiti." Kyllä, rakastan Muumeja.