Pakastetaikina on oikotie onneen

Pakastetaikina on oikotie onneen

Monikkoperhearjessa kaipaa ajoittain helpotusta arkeen. Pienten touhukkaiden taaperoiden kanssa on mukava puuhastella kaikenlaista. Ensimmäinen leipomishetki sujui leppoisasti pakasteesta poimitun piparkakkutaikinan avulla joululaulujen soidessa taustalla. 

Kolme silmäparia tuijottaa tarkasti, miten mummu osaavin ottein kaulitsee piparkakkutaikinaa. Kun taikina on sopivan paksuista, mummu rapistelee jauhopussia ja ripottelee kolmen pienen lapsen eteen jauhoa. Samalla sekunnilla kolme pientä päätä on otsa pöydässä kieli pitkällä maistamassa puolikarkeita vehnäjauhoja. “Ei jatkoon”, lapset selvästi miettivät päätä pyöritellen.

Mummu leikkaa taikinasta kolme palaa, ja asettelee ne pienten lasten eteen. Kieli keskellä suuta, lapset hatarin ottein heiluttelevat kaulimiaan ilmassa taikinan päällä. “Taikinaa kaulitaan”, mummu muistuttaa, ja kolme pientä kaulinta iskeytyy vauhdilla taikinoihin. Kun mummu kiristää essuaan, pienet lapset huomaavat hetkensä tulleen. He vilkaisevat toisiaan, kauhaisevat taikinapalat suuhunsa ja posket pullollaan jatkavat kaulitsemista – jauhojen kaulitsemista.

Kun taikinan kanssa on tehty sinunkaupat, eli syöty sitä tarpeeksi, on aika tositoimien. Pöydälle on levitelty kymmeniä piparimuotteja, joita pienet lapset pienillä pulleilla sormillaan koskettelevat ihmetellen. Muotteja pitää haistaa ja maistaa, ja niiden läpi voi kurkkia.

Pakastetaikina on oikotie onneen – erityisesti monikkoperheessä.

Mummu sirottelee pöydälle jauhoja, pyytää pieniä lapsia ottamaan kaulimet valmiiksi ja  viskoo vauhdilla taikinat lasten eteen. Lennosta hän nappaa oman kaulimensa ja jauhot ilmassa viuhuen kaulitsee taikinaa. Lapset kikattavat ja kaulitsevat menemään. Äiti ottaa oikeaan ja vasempaan käteensä muotit, samoin mummu. Isä laskee kolmeen ja räjähtävällä nopeudella äiti ja mummu veivaavat muotteja taikinassa. Isä nappaa pipareita pellille ja kuvio toistuu niin kauan, että pelti on täynnä.

Äiti, isä ja mummu pyyhkäisevät hikeä otsaltaan ja lyövät ylävitoset. Isä on uunivahti, ja nyt voi ottaa rennosti. Lapset jatkavat onnellisena leipomishommia ja jokaiselle heistä on löytynyt oma osaamisalueensa: yksi lapsista kaulitsee taikinaa uudestaan ja uudestaan innoissaan, toinen lapsi silmät vilkkuen syö “salaa” taikinaa nam-huudahtelujen tahdittamana ja kolmas hyvin keskittyneesti painelee muotteja taikinaan.

Kun piparit ovat jäähtyneet, on aika koristella ne. Äiti näyttää, miten pikeeriä pursotetaan. Pienet lapsevat hihkuvat ja odottavat malttamattomina, koska on heidän vuoronsa pursottaa. Pienet sormet painavat ranskanpastilleja pikeerin päälle. Isä vie valmiita pipareita sivupöydälle ja äiti työntää käsillään pastilleja keskelle pöytää ennen kuin kaikki ne kaikki löytyvät pienten lasten pienistä poskista.

Lopuksi kippistellään maidolla ja maistellaan leipomuksia. Tekemisen ilo loistaa kaikkien sukupolvien  edustajien kasvoilla. Yksi lapsi tunkee viimeisiä taikinanpaloja taskuunsa samalla, kun toinen kaulitsee ilmaa. Kolmas makaa meritähtenä maassa  purkamassa yleistä turhautumistaan siitä, että ei esimerkiksi saanut mennä tutkimaan kuuman uunin avonaista luukkua.

Summa summaarum:

– pakastetaikina on oikotie onneen 2-vuotiaiden kolmosten kanssa leipoessa

– puoliksi suunniteltu on puoliksi tehty: mummu oli ottanut kaiken valmiiksi, ja me saavuimme sulatetun taikinan kanssa niin sanotusti valmiiseen pöytään

– unohda kiire ja kilpajuoksu kelloa vastaan

– jos kotona sotkeminen kyllästyttää, kannattaa valita vaihtoehtoinen sotkemispaikka (tässä tapauksessa mummun keittiö)

Tämän artikkelin on kirjoittanut: Jutta

Ruuhkavuodet toimitus

Ruuhkavuodet toimitus