Loppuelämä tyhjän pefletin vierellä – ylitsepääsemätön kulttuuriero

Loppuelämä tyhjän pefletin vierellä – ylitsepääsemätön kulttuuriero

Sauna, tuo suomalaisuuden kulmakivi. Ainutlaatuinen, rakas, pyhä paikka, jossa vielä pari sukupolvea sitten synnyttiin, kuoltiin ja kaikkea siltä väliltä. Jokaisella suomalaisella on jonkinlainen suhde saunaan ja saunomiseen. Osalle saunominen on harvinaista herkkua, osalle lauantai-illan rituaali, osa saunoo joka päivä, joku on saunonut viimeksi lapsena. Jokainen suomalainen osaa nimetä ”maailman parhaan saunan”. Se voi olla kotisauna, mökkisauna, taloyhtiön yhteisöllinen lenkkisauna tai vaikkapa partioleirillä metsään pystytetty telttasauna. Sauna on Suomessa perusoikeus – suomalaisissa vankiloissakin on sauna, totta kai.

Lapsuudenkodissani saunottiin ahkerasti useampi kerta viikossa. Mökillä ollessa sauna lämmitettiin aina ja muistanpa istuneeni saunassa myös reppureissuillani Aasiassa. Opiskeluaikana kerrostaloyksiössä asuessani minulla ei omaa saunaa ollut. Miten kiitollinen olinkaan parille opiskelukaverilleni, jotka kutsuivat minut vieraaksi oman taloyhtiönsä saunavuorolle. Voiko olla inhimillisempää tekoa kuin kutsua saunaton ystävä luokseen saunomaan?

Saunassa sielu lepää ja voi olla riisuttu oma itsensä, kirjaimellisesti. Saunassa ei tarvitse tehdä mitään, saa vain olla ja hengähtää. Ehtii pysähtyä ja kysyä itseltään: ”Mitä minulle kuuluu?”. Saunassa on juhlittu voittoa ja surkuteltu häviötä. Saunassa on jaettu elämänohjeita avioon astuvalle sekä eroa pohtivalle. Kaikki tunteet ovat saunassa sallittuja. Saunaan mahtuu kiukkua, itkua ja väsymystä. Saunassa ne kaikki helpottavat ainakin hetkeksi. Saunassa on helpompi puhua hankalistakin asioista, mutta toisaalta saa vain nauttia hiljaa löylyistä. Kyllä saunassa on ihmisen hyvä olla.

Sitten kävi niin, että Saunalover88 rakastuu mieheen, joka ei ole koskaan elämässään käynyt saunassa. Miehelle pelkkä ajatus tuntui käsittämättömältä: istutaan alasti kuumassa huoneessa puisilla, kovilla penkeillä ja hengitetään kuumaa vesihöyryä kuolematta. Tämä pitäisi vielä tehdä joka joulu ja juhannus yhdessä vaimon miespuolisten sukulaisten kanssa. Sitten lisää pökköä pesään: kesällä hakataan puunoksilla ja talvisin juostaan lumihankeen. Täyttä hulluutta.

Suhteemme alussa olin tietysti optimistinen. Mies oppisi kyllä rakastamaan saunaa, totuttelua se vain vaatisi. Paitsi ettei oppinut. Nykyään saan houkuteltua mieheni saunaan pari kertaa vuodessa, mutta hän näyttää siltä kuin olisi kidutushuoneessa. Ei tietoakaan rentoutumisesta, saatikka henkevistä keskusteluista.

Vakavasti puhuen, en ole päässyt tästä yli vielä 11 vuodessakaan. Julma kohtaloni on olla loppuelämäni yksinsaunoja. Surettää pelkkä ajatuskin, että olen 40 vuoden päästä sellainen lauteille yksin könyävä mummeli, jonka viereinen pefletti pysyy tyhjänä. Kateellisena kuuntelen ystävieni kerrontaa, kuinka lasten nukahdettua on käyty illan päätteeksi kahdestaan puolison kanssa saunassa. Kiireisten ruuhkavuosien keskellä ei muuta toivoisikaan, kuin että pääsisi puolisonsa kanssa hetkeksi hiljentymään ilman käteen kiinnikasvaneita älylaitteita. Ei ole lainkaan sama asia istua yhdessä hiljaa keittiössä, olohuoneessa tai parvekkeella – varsinkaan alasti.

Koska saunomattomuus olisi hiukan liioiteltu syy avioerolle, on täytynyt keskittyä iloitsemaan saunomisesta äidin ja tyttärien yhteisenä juttuja. Kun Pikkusisko syntyi, lauantain saunavuoro oli minun ja silloin 3-vuotiaan Esikoisen kahdenkeskinen juttu, johon ei vauvaa huolittu mukaan. Se yksi tunti viikossa oli meille molemmille todella tärkeä. Kun Pikkusisko sitten varttui kypsään 1,5 vuoden ikään, saunaneuvosto otti hänet jäsenekseen. En tiedä mikä tekisi lapselle parempaa, kuin oppia istahtamaan alas, rauhoittumaan ja olemaan hetki ilman sitä kaikkea viriketulvaa, mikä saunan oven ulkopuolella odottaa. Ehkä minusta tuleekin sellainen mummeli, joka änkeää vuoroviikoin aikuisten tyttäriensä koteihin vierailulle pyyhe kainalossa.

Anna

Olen 32-vuotias lappilaisella sydämellä varustettu kotiäiti, joka on juuri muuttanut perheineen Savosta Tampereelle. Monikulttuurista arkea ja juhlaa kanssani jakavat indonesialainen mieheni sekä kaksi tytärtämme. Rakastan leipomista ja pyykkien viikkausta, mutta imurille olen allerginen.