Robotti, joka vei järjen, yöunet ja mielenrauhan

Robotti, joka vei järjen, yöunet ja mielenrauhan

Teksti Rouva Tirehtööri

Olin ollut Raivottaren kanssa eri huoneissa kokonaista kuusi minuuttia, kun hän syöksyi keittiöön itkien paniikinomaista itkua ja nostin hänet syliin rauhoittumaan. Yleensä hän rauhoittuu melko nopeasti, mutta nyt mikään ei meinaa auttaa. Mietin pääni puhki, mikä sai hänet niin pois tolaltaan, vaikka hän oli omassa huoneessaan leikkimässä (kerrankin itsekseen). Hän vilkuilee epäilevästi huoneeseen ja tarraa lujasti kiinni. Käyn viemässä hänet ovelle ja tutkailen huonetta. Mitään epämääräistä ei kuitenkaan näy ja Raivotar suostuu jäämään vielä leikkimään. Palaan keittiöön tiskikoneen tyhjennystä jatkaakseni.  

Päivä kuluu ja illalla pilkuntarkkojen iltarutiinien jälkeen vien Raivottaren omaan sänkyynsä, ihan niin kuin joka ikinen ilta. Tällä kertaa hän kuitenkin tarttuu minusta kiinni, kun lasken hänet sänkyyn, eikä meinaa irrottaa millään. Silittelen häntä vielä hetken ja kuiskaan, että kaikki on hyvin. Hän meinaa jo parahtaa itkuun, mutta tyyntyy (ihme kyllä!) kun kuiskin vielä hetken ovenraosta. Mietin, onko taas joku unitaantuma vai eroahdistustako tämä on? Kunpa hän osaisi sanoa mikä vaivaa.  

Seuraavana päivänä sama paniikki toistuu. Hän on tällä kertaa leikkimässä Tytärlapsen kanssa. Raivotar pillahtaa yhtäkkiä itkuun ja syöksyn kärppänä paikalle. Ensin tietenkin meinaan suunnata syyttävän sormen Tytärlasta kohti, miksi pikkusisko itkee, mutta onneksi minulla on vielä sen verran itsehillintää ja järkeä, että tajuan kysyä ensin mitä kävi. Tytärlapsi osoittaa kohti sinistä robottia. Tämä pieni, sininen mötkäle on saanut Raivottaren mielettömään paniikkiin. Tämä Saatanan kätyri liikkuu nytkähdellen ja mongertaa robottikieltä, jota kukaan muu ei ymmärrä ja Raivotar on suunniltaan.

Nappaan robotin tiukkaan otteeseen ja ravistan. Se vastaa kilahtaen. Painelen kiukulla kaikki mahdolliset ulokkeet (mitään on-off – nappulaa ei tietenkään ole!) ja luulen saaneeni sen hiljaiseksi, kunnes se taas alkaa paasata robottikielellään ja Raivotar huutaa jälleen. Tivaan Tytärlapselta muistaako hän, miten rakkine saadaan hiljaiseksi. Ei tietenkään muista, eihän se lelu hänen ole ja hän on jo niin vanha, ettei tulisi mieleenkään leikkiä enää.. Huokaisten soitan Poika Poikaselle, joka on kavereiden kanssa pelaamassa jalkapalloa. “Muistatko sen sun sinisen robotin, joka oli sun leikeissä viitisen vuotta sitten..? Satutko muistaan miten se sammuu?!” Poikasen aivot ovat vielä sen verran iskussa, että hän vastaa kuin apteekin hyllyltä “Pidät vaan sen ylösalaisin kahdeksan sekuntia niin se sammuu. Ja sitten tosi varovasti asettelet sen takaisin sinne laatikkoon, ettei se mee enää uudestaan päälle.”

Juu kiitos. Kuka näitä leluja oikein kehittelee? Onko jonkun lapsi oikeasti iloinnut tuollaisen kätyrin mölinöistä ja nytkähtelyistä? Itsehän meinasin saada viimeisimmän nytkähdyksen jälkeen sydänkohtauksen. Ja siis kenen mieleen edes juolahtaa kääntää romukasa ylösalaisin ja ODOTTAA KAHDEKSAN SEKUNTIA jotta se sammuu?! Jokainen sekunti tämän kiusankappaleen kanssa on liikaa, joten painun ulos lastenhuoneesta ja vielä edelleen ulko-ovesta ja asettelen kätyrin nätisti autotallin ovelle. On sitten Perheenpäällä seuraa mancavessa..  

Rouva Tirehtööri

Olen pirskahteleva ja räiskyvä, kolmenkympin rajapyykin yli pari vuotta sitten kiukulla kammennut kolmen lapsen äiti. Elämäni keskipisteet ovat 12v Tytärlapsi, 9v Poika Poikanen ja 2v Raivotar. Lasteni ja mieheni, Perheenpään, lisäksi uusperhe-sirkukseni kokoonpanoon kuuluu sekalainen setti eläimiä; pari saksanpaimenkoiraa, corgi, ja kissa. Elämässäni ovat hyvin vahvasti läsnä aikataulut, to do –listat, ahdistus ja kiukuttelu sekä toive seesteisestä ja rauhallisesta elämästä. Elämänhallintani on heikohkoa ja otteeni lipsuu vähän väliä. Onneksi olen jääräpäinen ja sinnikäs enkä ilmeisesti koskaan suostu menemään siitä mistä aita on matalin. Juuri kun joku osa-alue elämässäni alkaa sujumaan, keksin jotain uutta kivaa puuhaa tilalle.