“Isi minä luulin, että sinä kuolet”

“Isi minä luulin, että sinä kuolet”

Saavumme suuren koulun pihaan. Repun vetoketjusta roikkuu käsidesi, varamaski on kirjekuoressa etutaskussa. Ison portin edessä parveilee joukko vanhempia. Toiselta puolelta aitaa rehtori muistuttaa turvaväleistä kuuluvalla äänellä. Ekaluokkalainen vieressäni liikehtii hermostuneesti. “Kaikki menee hyvin”, kuiskaan ja puristan hikistä kättä. “Saanko kertoa kavereille, että isillä on koronavirus?” tyttö kysyy supattaen.

Näen maskin takaa vain huolestuneet, mustat silmät ja kurtistuneet kulmat. “Tottakai”, vastaan. “Ei se oo mikkään salaisuus. Mutta muistathan, ettet räpellä sitä maskia? Ja pese ne kädet ennen välipalaa. Ja hei, yritä jooko olla koskematta mihinkään. Äläkä jaa tavaroita muiden kanssa, tänä vuonna kaikilla on omat. Ja muista yskiä käsivarteen. Pidä hauskaa!”, huudan vielä jonoon kirmaavalle ekaluokkalaiselle. Pidä hauskaa?! Kuulen itsekin, miten tyhmälle se kuulostaa. 

Oli mennyt 5 viikkoa siitä, kun mieheni sairastui koronaan.  Olin keskittynyt selviämään itsekseni kolmen pienen lapsen kanssa. Olin keskittynyt näyttelemään huoletonta lasten edessä. Itkemään huoltani ja turhautumistani vasta lasten mentyä nukkumaan. 

Puhumme yleensä  paljon tunteista, mutta tämä kerta oli erilainen. Lapset eivät oikein sanonneet mitään. Tuntuivat hurjan kypsiltä ikäisikseen. Piirsivät kyllä isille piirrustuksia ja  kysyivät millon isi tulee kotiin. Mutta olivat harvinaisen hiljaa. 

Vasta isin palattua kotiin, tunteet purkautuivat ryminällä. Itkettiin, kiukuteltiin, vänistiin ja takerruttiin kiinni. Oli painajaisia ja öisiä kauhukohtauksia. Aamulla heräsimme poikkeuksetta kaikki viisi samasta sängystä.

Yhtenä iltana olin nukuttamassa taaperoa ja vanhempi tytöistä jäi vielä isin kanssa olohuoneeseen.

“Isi minä kuulin, että sinä kuolet”, kuulin 6-vuotiaan kuiskaavan varovasti isin sylissä. Vasta sillon tajusin oikeasti, miten paljon sanottamattomia tunteita lasten sisällä kuohui. Tajusin, että hiljaisuus ei ollut välinpitämättömyyttä tai huolettomuutta. Se oli ihan suunnatonta huolta, jolle lapsilta ei löytynyt sanoja. Tajusin, että kaikessa hiljaisuudessaan he olivat pelänneet, että isi ei tulisikaan takaisin. 

Perheenjäsenen sairastuminen voi olla lapselle traumaattinen kokemus. Tässä muutamia vinkkejä perheille, joissa sairastetaan koronavirusta:

1. Keskustele asiasta lasten kanssa iästä riippuen. Yritä selittää selkokielellä, mistä on kyse.

2. Yritä saada lapset puhumaan leikin avulla. Piirtäkää yhdessä kuvia tai leikkikää lääkäriä. Monesti lapset avautuvat helpommin mieltä painavista asioista leikkiessä. “Tämä kuolis nyt” kuulostaa kamalalta vanhemmasta, mutta on lapselle luonnollinen tapa käsitellä asiaa.

3. Kerro lapsille vain välttämätön, suojele heitä yksityiskohdilta. Kun mieheni joutui lopulta sairaalaan, emme maininneet asiasta lapsille ennen kun hänet kotiutettiin. Jälkeenpäin kerroimme, että isi sai hyvää hoitoa sairaalassa ja voi sen takia paremmin.

4. Sulje telkkari, älä katso uutisia aiheesta. Tieto siitä, kuinka monta ihmistä on kuollut ei auta tällä hetkellä, vaan lisää huolta.

5. Yritä pitää huolta itsestäsi ja ajatella myös muuta. Se, että lopetat syömisen, nukkumisen ja suihkussa käymisen ei auta potilasta paranemaan. Trust me, I know.   Meidän perheen ensimmäinen koronatartunta on teoriassa selätetty, mutta toipumiseen voi mennä pitkään. Minulta on kysytty, miten oikein jaksoin kotona kolmen pienen lapsen kanssa itsekseni tai miten papá pystyi olemaan erossa meistä 5 viikkoa. Kuuntele tarkkaan: me ollaan paljon vahvempia, kun kuvitellakaan, kun ei ole vaihtoehtoa, ihan jokainen meistä. Sen jos jotain olet opettanut minulle, helvetin koronavirus.

Anna-Leena

12 vuotta Sevillassa asunut Kuopiolainen. 3 lapsen äiti ja yhden miehen vaimo. Auttamaton romantikko, innostuja ja sotkija. Intohimoinen amatöörikokki joka pakenee keittiöön jäähylle ja yrittää kasvattaa lapsistaan suomalaisia korvapuustien ja riisipiirakoiden voimalla. Rakastan kahvia, mustaa huumoria ja villasukkia. En voi sietää negatiivisuutta enkä puisia jäätelötikkuja. Isona minusta tulee järjestelmällinen ja kärsivällinen.