Saako valittaa, vaikka kaikki näennäisesti onkin hyvin?

Saako valittaa, vaikka kaikki näennäisesti onkin hyvin?
Kuva: Allen Taylor

Teksti Nanna

Kaksi sormusta vasemmassa nimettömässä. Toinen lupauksesta, toinen ikuisuudesta. Uudehko omakotitalo. Kaksi kaunista, tervettä lasta, tyttö ja poika. Vakituiset työpaikat, turvattu toimeentulo. Harrastukset, jotka eivät vaadi suurta uhrautumista. Muutama läheinen ystävä. Välit omiin vanhempiin kunnossa.

Ei eronneita, ei karanneita. Ei petettyjä, ei jätettyjä. Ei hakattuja, ei haukuttuja.

Ei erityislapsia, ei ADHD:ta, ei ADD:tä, ei Aspergerin syndroomaa, ei autistisia piirteitä, ei keskosia, ei kaksosia, ei diagnooseja, ei lääkityksiä. Ei jälki-istuntoja, ei rikosrekisteriä, ei maksuhäiriömerkintöjä, ei parkkisakkoja.

Ei monikkoperhe, ei uusperhe, ei suurperhe,  ei yhden vanhemman perhe, ei kahden kulttuurin perhe, ei sateenkaariperhe, ei sijaisperhe, ei tukiperhe, ei adoptioperhe. Ihan vaan ydinperhe.

Paperilla kaikki vaikuttaa siis todella hyvältä. Mitään ongelmia ei pitäisi olla. Kaikki on normaalia, tavallista. Kaikki on hyvin. Ja silti kaikki ei vain aina ole hyvin. Silti välillä väsyttää, ketuttaa, ärsyttää, harmittaa, itkettää, surettaa, masentaa, ahdistaa, laiskottaa.

Kun kaikki on näennäisesti hyvin, onko edes oikeutta valittaa? Ei voi valittaa väsymyksestä. Siinä toisessa perheessä, jossa on ne raskausviikolla 25 syntyneet kuutoset, siellähän se äiti ei ole nukkunut neljään vuoteen kuin maksimissaan 10 minuutin pätkissä. Ja se toinen perhe, jossa on ne viisi sijaislasta ja sokea isoäitikin hoidettavana. Miten sen perheen viime vuonna leskeksi jäänyt mies oikein pystyy tekemään vielä väitöskirjaansa ja hoitamaan luomutilaakin siinä sivussa?

Myönnän. Minä valitan ja väsyn. Vaikka kaikki onkin hyvin, ainakin teoriassa. Vaikka kaikki isoimmat unelmat on saavutettu. Välillä vain haluaisin luovuttaa ja jäädä sängyn pohjalle kieriskelemään itsesäälissä. Tiedän, etten saisi niin tehdä. Minulla ei ole siihen oikeutta. Mutta normaalissa ydinperheessäkin on ongelmansa. Tavallisessakin perheessä väsytään, kohdataan ongelmia, petytään. Tavallisessakin perheessä  tunnetaan riittämättömyyttä, syyllisyyttä. Tämä tavallinen äiti tuntee huonommuutta, kun ei ole isoja ongelmia ja silti ei vain aina jaksa. Antakaa armoa, mutta minäkin valitan välillä. Ja valittaminen – se tuntuu välillä tosi hyvältä!

Nanna

Nanna

Olen tiukkapipoinen, mutta lempeä kahden lapsen äiti. Murehdin lasten kasvua ja maailman menoa. Stressaan kaikkea mahdollista ja etsin itseäni. En ole pilvissä liihottelija vaan realisti ja luotan järjen ääneen. Yritän elää hetkessä ja nauttia arjen pienistä asioista. Elän elämäni parasta aikaa joka päivä, vaikka ihan aina ei siltä tunnukaan.