Marie Kondo saa tulla meille kylään – jos vain mahtuu

Marie Kondo saa tulla meille kylään – jos vain mahtuu
Kuva: Siniz Kim

Meillä kärsitään tilanahtaudesta. Minä, mieheni, kolme lasta, kaksi kissaa, koira ja keittiön ulkoseinän väliin tunkeutunut hiiri (orava?) olemme kaikki ahtautuneet 80-neliöiseen kahden makuuhuoneen taloon.

Esikoisella on oma huone, kaksi tyttöä teoriassa jakavat niin sanotun master bedroomin ja me vanhemmat saamme kunnian lojua taju kankaalla olohuoneen levitettävällä vuodesohvalla. Alun perin vuodesohva hankittiin mahdollisten yökyläilijöiden varalta (joita ei ole toistaiseksi kertaakaan saapunut), mutta päätimme pari vuotta sitten ostaa lisäaikaa talon laajennus-haaveelle tekemällä koirankopin kokoisesta makuuhuoneesta esikoisen valtakunnan ja uhrata omat, jo ennestään huonot yöunemme ja mitättömän tilantarpeemme akuutin rahapulan edessä. Esikoispoika, joka on kahta pikkusiskoaan huomattavasti rauhallisempi luonteeltaan, ainakin sai paikan, jossa välillä saa olla rauhassa. Tämäkään rauha ei tietenkään ole kestävä, koska luonnollisestihan isoveljen huone on mielenkiintoisin paikka maailmassa.

4- ja 5-vuotiailla tyttärillä on omassa huoneessaan sängyt (kuten varmaan aika monissa lastenhuoneissa), mutta ne eivät kuulemma sovellu nukkumiseen. Heidän mielestään maailman paras paikka on äidin ja isin vieressä, mikä on todellakin suloisinta maailmassa, mutta myös äärimmäisen epäkäytännöllistä. Vuodesohvaa ei ole tehty vakituiseksi nukkumapaikaksi kenellekään, vielä vähemmän neljälle henkilölle – olkoonkin, että kaksi niistä henkilöistä on miniatyyrikokoisia. Jostain minulle täysin käsittämättömästä syystä lasten on aina nukuttava raajat levällään ja mielellään myös poikittain sängyssä. Toisaalta, mistä minä tietäisin vaikka siinä olisikin hyvien yöunien salaisuus? Ei ole ollut hirveästi tsänssejä kokeilla asiaa käytännössä.

Vaikka lastenhuoneessa ei nukutakaan, niin siellä kyllä leikitään. Niin leikitään myös keittiössä, vessassa, kylppärissä ja olohuoneessa. Olohuoneessa parhaat leikit ovat nimenomaan siinä vuodesohvalla ja ennen nukkumaanmenoa tapahtuva barbien ja niiden vaatteiden kerääminen käy jo melkein uskonnollisesta rituaalista. Välillä öisin herään siihen kuinka legopalikka tai leluhevonen painaa kankkua niin mukavasti, että hyvä kun malttaa enää nukahtaakaan sen jälkeen. Onneksi yöt ovat loistavaa aikaa sekä lelujen keräämiseen että omien ajatusten kanssa vellomiseen.

Minusta on hauskaa valittaa tilanahtaudesta, koska etenkin vanhemmat sukupolvet pitävät valitusta täysin turhana. Mieheni vanhemmat olivat ajalle tyypillisistä isoista perheistä ja asuivat pienemmissä asunnoissa kuin missä me nykyään. Oma äitini vietti lapsuutensa kahden huoneen talossa, jossa ei ollut sisävessaa eikä juoksevaa vettä – aika hyvin nelihenkiseltä perheeltä! Mummoni asuu kyseisessä talossa vieläkin eikä vesi edelleenkään juokse, ellei sitä nimenomaan juosten kaivosta hae. En edes halua ajatella pikkulapsiaikaa vastaavassa tilanteessa. Aikoinaan peppujen peseminen liukuhihnalla kävi työstä, vaikka kaikki nykyajan mukavuudet olivatkin käden ulottuvilla.

Tilanahtaudesta saan tietysti syyttää myös ennen kaikkea itseäni. Olen valitettavasti materialisti, kiinnyn tavaraan liikaa, minkä lisäksi olen täydellisen saamaton ihminen mitä tulee järjestelyyn ja tavaroiden karsimiseen. Marie Kondo laskisi alleen silkasta ilosta minut tavatessaan. Oma reaktioni ei tapahdu ilosta, vaan silkasta kauhusta. Olen selvästikin henkinen elitistirouva, koska nautin siisteydestä, mutta tarvitsisin armeijan verran palveluskuntaa ylläpitämään sitä.

Työharjoitteluhakemuksia otetaan vastaan.

Riina K

Olen kolmekymppinen kolmen lapsen äiti. Tahtoisin vanhempana olla kuin Muumimamma, mutta usein päädyn samaistumaan Niiskuneitiin: "Minä olen äiti ja äidinrakkauteni on ylitsevuotavaa, mutta nyt alan olla myös pahasti rasittunut äiti." Kyllä, rakastan Muumeja.