Kipeä muisto keskosuudesta – “Olin äärettömän vihainen siitä, että vauvakuplamme oli riistetty meiltä”

Kipeä muisto keskosuudesta – “Olin äärettömän vihainen siitä, että vauvakuplamme oli riistetty meiltä”
Kuva: Solen Feyissa

Teksti Petra

Kun lapsi syntyy keskosena, se saattaa aiheuttaa lapselle kehitysneurologisia ongelmia. Kokemuksella kerron, että isoimman jäljen se jättää kuitenkin vanhempiin.

Kun odotin esikoistani vuonna 2015, odotin täysiaikaista ja tervettä vauvaa ilman mitään ongelmia. Olin nuori ja todella naiivi, enkä ymmärtänyt ajatella toisenlaisia lopputuloksia. Tein fyysistä työtä, josta olin jäänyt sairaslomalle jo muutamia viikkoja ennen äitiyslomani alkua supistusten ja selkäkipujen vuoksi. Ensimmäisenä virallisena äitiyslomapäivänäni esikoispoikamme päätti syntyä ennenaikaisesti viikolla 35. Heräsin yöllä lapsivesien menoon ja muistan edelleen sen todella hämmentyneen olon, kun ajoimme sairaalaan. Tämän ei kuuluisi tapahtua vielä, en ole valmis enkä selviä tästä. Mieheni oli aivan yhtä puulla päähän lyöty eikä kumpikaan meistä oikein ollut tilanteen tasalla. Kätilö tutki minut ja kertoi, että tilanteessa tuskin tapahtuu mitään tämän vuorokauden puolella, kellon ollessa tällöin 3 yöllä. Vaan silti siitä noin 9 tunnin kuluttua poikaamme elvytettiin ja minua ommeltiin kasaan. Mitä juuri tapahtui?

Vauva joutui vastasyntyneiden teholle tarkkailuun, meidät tuoreet vanhemmat sijoitettiin perhehuoneeseen. Olin selviytymis-mielentilassa, enkä kestänyt puhua aiheesta, etten romahtaisi. Jokainen meihin luotu lempeä, ymmärtäväinen katse oli katkaista kamelin selän. Muutaman kerran muurin läpi meinasi päästä kyynel, mutta hammasta purren en antanut itselleni lupaa itkeä, koska tiesin että siitä ei tulisi loppua ja romahtaisin tyystin. Läheiset tsemppasivat ja kertoivat kuinka ovat hengessä mukana ja minä olin vain ja ainoastaan vihainen. Olin äärettömän vihainen siitä, että meidän vauvakuplamme oli riistetty meiltä. Meidän vauvakuplamme oli tungettu täyteen happisaturaatiomittareita, antibioottitippoja, bilirubiinia ja sydänfilmejä ja se vauva, jonka kuuluisi yhä olla mahassa kasvamassa, oli letkuissa toisella puolella sairaalaa.

Minut kotiutettiin, mutta vauvaa ei. Sairaanhoitaja kirjaimellisesti heitti minut illalla pihalle valvontahuoneesta mieheni yrittäessä lempeästi raahata minua huoneesta pois. Nykyään TAYSin tilat ovat hienosti remontoitu ja vanhemmilla mahdollisuus yöpyä lapsensa kanssa samassa huoneessa, mutta me emme moista luksusta saaneet kokea. Ilman miestäni en olisi siitä selvinnyt, olisin varmasti hypännyt sillalta jos olisin joutunut kohtaamaan koko keskosuuden yksin. Tuntui fyysisesti täysin mahdottomalta jättää juuri syntynyt lapseni jonkun toisen hoidettavaksi, kun meidät häädettiin kotiin.

Vanhempani olivat meitä kotona vastassa ja muistan huolestuneet ilmeet heidän kasvoillaan, mutta en voinut katsoa äitiäni silmiin, pelkäsin saavani hermoromahduksen ja paiskaavani ruokapöydän ikkunasta läpi. Toimin robottina. Ruokaa, suihku, nukkumaan. Aamuisin heräsin ennen kukonlaulua ja hoputin miestäni olemaan nopeampi, että ehdimme ajoissa sairaalaan. Sairaalassa olin koko ajan peloissani, että hoidan vauvaa väärin tai aiheutan hänelle jotain vahinkoa nyppäämällä vahingossa jonkun letkun irti. Meni monta päivää, ennen kuin uskalsin itse nostaa hänet sängystä syliini.

Tuli päivä, jolloin vauvammekin pääsi kotiin. Tuli myös se päivä, kun kotisairaanhoito ei enää käynyt kotonamme hoitamassa lasta ja tuli vielä sekin kerta, kun pääsimme uudelleen kotiin, joutuessamme ensin palaamaan lastenosastolle tarkkailuun. Kaikki hokivat, että no onneksi ei käynyt kuitenkaan pahemmin. Ei, vauva ei kuollut tai kärsinyt mistään fyysisestä vammasta. Minä olin kuitenkin pelännyt joka sekunti, että emme saa pitää häntä luonamme. Minä pelkäsin joka kerta astua sairaalassa hänen sänkynsä vierelle, jos siellä olisikin taas se sininen ja eloton vauva. Raskaus ehti edetä viikolle 35, jota kaikki myös muistuttelivat ja jankkasivat että hän olisi voinut syntyä aikaisemminkin. Hän kuitenkin tuli tähän maailmaan liian aikaisin ja keskeneräisenä ja koin asiasta valtavaa syyllisyyttä. Edes tätä en osannut. Keskosuudelle ei koskaan löytynyt mitään selittävää syytä.

Vuodet kuluivat ja poika kasvoi. Opin vihaamaan neuvolan käyriä, koska hän oli jatkuvasti miinuskäyrillä ja koin sen ahdistavana jatkuvine painokontrolleineen. Hän kuitenkin kasvoi, oli terve, vauhdikas ja iloinen lapsi. Näytti päälle päin siltä, ettei hänelle jäänyt keskosuudestaan ainakaan mitään fyysistä vaivaa. Myöhemmin ilmenneet neuropsykiatriset vaikeudet kuitenkin isolla todennäköisyydellä johtuvat syntymän aikaisesta hapenpuutteesta.   

Suurin jälki jäi minuun. Olin kahlannut hänen ensimmäiset elinvuotensa vahvasti siinä selviytymis-mielentilassa, jonka otin jo sairaalassa päivänä, kun hän syntyi. Olin niin tottunut siihen, että kun kuopustamme odottaessa mainitsin asiasta ohimennen neuvolassa, murruin tyystin. Viaton kysymys siitä, mitä minulle kuuluu avasi jokaisen padon sisälläni. Ulvoin, kuinka kauhuissani ja peloissani olen siitä, että sama toistuu ja joudun taas katsomaan vierestä, kuinka vauvaani elvytetään. Terveydenhoitajaa enemmän tunteenpurkaustani pelästyin minä itse. En tiennyt, että olin niin pohjattoman paniikissa asiasta edelleen. En tiennyt, että olin niin lahjakkaasti haudannut ne tunteet jopa itseltäni. Itkin, itkin ja itkin. Itkin niin, etten enää nähnyt eteeni, enkä tiedä edes miten pääsin neuvolasta kotiin.

Kuopuksemme syntyi täysiaikaisena ja saimme kokea hänen kanssaan sen vaaleanpunaisen, höttöisen vauvakuplan potilashotellissa. Se oli uskomatonta ja tuntui aivan unelta. Kokemus oli eheyttävä ja jotenkin tunsin oikeutusta siitä, että myös meille suotiin se tunne, kun ei tarvitsekaan henkeänsä pidätellen pelätä ihan jokainen sekunti. Kuopuksemme syntymä korjasi minua siinä määrin, etten enää ihan kauhean usein ajattele esikoisemme keskosuutta. Kiireisessä perhearjessa ja ruuhkavuosien tiimellyksessä ei ehkä myöskään ole enää aikaa pysähtyä muistelemaan yhtä elämäni vaikeinta ajanjaksoa. En pysty mitenkään muodostamaan järkevää lausetta siitä, kuinka onnellisia olemme, kun saamme pitää hänet luonamme. Olen äiti, mutta olen myös keskoslapsen äiti ja se on kunniamerkki, jota kannan ylpeydellä loppuelämäni ajan.

Petra

Petra

Kuka? Petra, 29 vuotta. Kokoonpano? Aviomies, 5-vuotias poika ja 3-vuotias tytär. Missä? Maalla, vanhaa rintamamiestaloa rempaten. Mitä? Sairaanhoitajaopiskeluja, lapsen nepsyhaasteita, loputonta metatyötä, mustaa huumoria ja pohjaton pyykkikori. Tätä et tiennyt: Intoilee hämmentävän paljon kesäkukista ja pakottaa miehensä päivittäisille puutarhakatselmuksille.