Vuosisatojen k*setus?

Vuosisatojen k*setus?
Kuva: Pixabay

Grimmin veljekset julkaisivat vuonna 1812 satukokoelman, jossa mukana olivat mm. Prinsessa Ruusunen, Tuhkimo ja Lumikki. Satujen kuplettina prinssi pelastaa prinsessan ja he elävät elämänsä onnellisina loppuun saakka. Nuo kolme satua käsikirjoittavat yhä monen pikkutytön leikkejä ja saavat haaveilemaan unelmien prinssistä. 

Teineille suunnatuissa elokuvissa se luokan paha poika lyö vetoa, että saa luokan kiltin tytön rakastumaan itseensä, rakastuukin itse ja vaikeuksien jälkeen tuleva pariskunta suutelee vesisateessa ja koko muu maailma pysähtyy. Elokuvien onnelliset hetket saavat katsojan huokailemaan ihastuneesti ja tavoittelemaan omissakin parisuhteissaan tunnetta, jolloin sydän on täynnä rakkautta ja vatsassa tuntuu siltä kuin siellä tanssisi sata poroa säkkijärven polkkaa. 

Aikuisemmille romantiikan janoisille (naisille) suunnatut elokuvat ja kirjat kertovat seuraavasta elämänjaksosta. Siitä, kuinka tuleva aviomies alun vaikeuksien kautta ilmestyy laulamaan parvekkeen alle ja vannomaan syvää rakkautta. Kuinka rakastelun aikana ilotulitukset valaisevat koko maailman, sänky nousee avaruuteen asti ja koko maailmaan saapuu rauha. Kuinka vauvat syntyvät maailmaan vaaleanpunaisen suloisina ja päässään ihanan pehmeät, vaaleat hiukset. Kuinka äiti näyttää synnytyksen jäljiltä eteeriseltä huippumallilta, jonka vartalo on heti täydellisessä bikinikunnossa. Niin ja toki samainen vaimo herää aamuisin täydellisesti meikattuna hiukset täydellisesti paikoillaan. Vaimon aviomies suutelee täydellisen näköisenä merkkipuvussaan vaimoaan kahvikuppi kädessä valmiina lähtemään korkeapalkkaiseen huipputärkeään työhönsä. Vaimon tehtäväksi jää pakata perheelleen eväät sekä lähteä joogatunnille ja kahville ystävättäriensä kanssa. 

Todellisuudessa ei unelmieni prinssi suinkaan tullut suutelemaan minua ikiunestani. Muutaman (no ok, totta puhuakseni monen) yrityksen ja erehdyksen kautta kohtaaminen prinssini kanssa tapahtui Hullu Poro-areenalla Levitunturin yöelämässä. Olin niin tuhannen päissäni, etten muista koko illasta mitään. Silmäni harittivat niin, ettei ollut mitenkään fyysisesti mahdollista kohdistaa katsettani siihen kuuluisaan ensisilmäykseen, vaan kyllä se vaati useamman kuukauden tuijottamisen. 

Naimisiin menimme, kun maailmamme täyttivät yötä päivää huutavat kaksoset, jotka eivät suinkaan olleet syntyessään vaaleanpunaisia ja söpöjä, vaan muistuttivat alkuun sinipunaisia, limaisia humanoideja. Vieläkin välillä hämmentyneenä huomaan miettiväni, miksi nuo meillä asuvat alaikäiset tyypit kutsuvat minua Äidiksi, kun itsekin usein tarvitsen omaa äitiäni. Aviomieheni kutsuessa minua Rouvaksi saatan purskahtaa epäuskoiseen röhönauruun. 

Synnytyksen jälkeen en todellakaan muistuttanut eteeristä huippumallia, vaan lähemmäs vuoren peikkoa. Sama näky tuijottaa peilistä edelleen. Aamuisin kasvoni eivät ole täydellisesti meikatut, toki eilisillan ripsiväri saattaa välillä löytyä silmäpussejani värittämästä.  Jos siis olen jaksanut ripsiväriä edes laittaa. Hiukset muistuttavat usein linnunpesää enkä enää ehkä edes kehtaa mennä kampaajalle. 

Aviomies ei ole valmiina Bossin puvussa kahvikuppi kädessään, vaan kääntää aamulla selkää vetäen peittoa tiukemmin korvien yli. Yllään sillä on jussipaita ja verkkarit enkä itse ole sen trendikkäämpi. Niin ja se rakasteleminen. Ryhmä Hau raikaa olohuoneessa. Sängyssä koitetaan olla mahdollisimman hiljaa, ettei kukaan kuule mitään. Mielessä pyörii toive, että lapsen mielenkiinto televisioon riittäisi koko jakson verran. Samalla, kun levitän jalkojani, suunnittelen hiljaa mielessäni (toivottavasti) päivän lounasta sekä muistuttelen itseäni laittamaan pyykit kuivumaan.  

Rankimpina hetkinä tuntuu, että elämä on erittäin kaukana satujen ruusunpunaisesta maailmasta. Pikemminkin se on suoraan Mordorista kaikkine taisteluineen, joiden edessä välillä olen kovin voimaton. Joka vuorokausi se raskaskin päivä kuitenkin loppuu ja kodin täyttää rauha sekä nukkuvien lasten tuhina. Hiivin hiljaa heidän luokseen, nostan lattialle pudonneen unilelun ja kohennan peittoa. Kuiskaan hiljaa yöhön: “My own. My Precious.” Olohuoneessa Aviomies odottaa verkkareissaan ja pyytää kainaloon katsomaan elokuvaa. 

Valtakunnassani on kaikki hetken taas hyvin.  Sitä paitsi, olen aina pitänyt enemmän jännityksestä ja seikkailuista kuin romantiikasta.

Karoliina

Karoliina

Täytän joka vuosi 25 ja olen äiti 2008 syntyneille kaksosille (tyttö ja poika, joilla on muuten eri syntymäpäivät) sekä 2015 syntyneelle Kuningas Ei:lle. Lasten lisäksi laumaani kuuluu kotimaista räppiä tehtaileva Aviomies sekä sekalainen seurue eläimiä. Asun perheeni ja laumani kanssa kiven heiton matkan päässä (jos sattuu olemaan TODELLA hyvä kivenheittäjä) Helsingistä maaseudulla 1800-luvun puolivälissä rakennetussa hirsitalossa. Tällä hetkellä elän keskellä urakriisiä enkä tiedä, milloin sitä vihdoin aikuistuisi tai täyttäisi edes 26. Niin elämästäni kuin jutuistanikin puuttuu usein Se punainen lanka, mutta koitan paikata sitä läjällä sarkasmia. Ainakaan aika ei käy tylsäksi, kun sohii sitä sun tätä joka ilmansuuntaan.