Tiedättekö sen tunteen, kun ajattelet miten seesteistä lasten kanssa on ja miten leppoisasti asiat sujuu? Mietit kuinka hienoa on, ettei puhelimen käytöstä tarvitse huomautella. Luulin voivani vastata tähän kyllä, ihan mahtava tunne! Ja näin olisin vielä joku aika sitten tehnytkin. Yhtäkkiä huomasin kuitenkin olevani keskellä (esi)teini-iän kysymyksiä ja keskusteluja (lue: vääntöjä). Aiheena juurikin puhelin, tuo maaginen väline, josta tuntuu joskus olevan yhtä vaikea luopua kuin pienen lapsen tikkarista karkkipäivänä. Siinä on jotain kummaa taikaa tuossa pienessä vempeleessä.
Puhelimessa puhuminen ei ole meillä kiellettyä, tietenkään. Teenhän sitä itsekin ja yhteydenpitoa varten puhelin on, mutta silloin, kun kaverin kanssa on kikateltu puhelimessa tunti iltapala-aikaan – tietenkin videopuhelussa, katson oikeudekseni sanoa, että on puhuttu riittävän kauan. Puhelu jatkui ja jatkui ja kun tuli hetki, että jouduin ilmoittamaan puhelun olevan tarpeeksi pitkä, sain varsin kipakan ”Eikö täällä saa edes puhua puhelimessa?” -vastauksen. Tehokas vastaus, sillä hetkeksi se hiljensi minutkin – kerrottakoon, etten ole kovin hiljainen ihminen noin normaalisti. Jotenkin tuo lause ja sen äänensävy sai aikaan reaktion, jonka aikana mietin hiljaa mielessäni, että mitä täällä tapahtuu ja että ei oo todellista, nyt se alkaa. Jotain näytti miettivän lausahduksen sanojakin, kenties kuinka reagoisin. Tilanne laukesi ja lopulta molempia nauratti koko juttu. Puhelimen käytöstä keskusteltiin kyllä…
Ystävät on tärkeitä ja ihania, kultaakin kalliimpia. On tosi tärkeää, ettei lapsi ole yksinäinen, mutta ihan 24/7 ei silti tarvitse olla tavoitettavissa ja puhua pälpättää videopuheluissa. Viestit kilahtelevat pitkin päivää, puhelin soi ties monennen puhelun merkiksi ja valot syttyvät ilmoituksista. Ilmoitukset ovat kuin magneetti ja kutsuvat katsomaan mitä hauskaa tällä kertaa on. Onneksi ainakin vielä viestittelyt ovat sujuneet hyvässä hengessä eikä mitään inhottavia lieveilmiöitä ole tullut vastaan. Näitäkin valitettavasti lapsilla ja nuorilla on. Ja hei, minähän olen se tiukkisäiti, joka on ilmoittanut katsovansa viestit aina silloin tällöin läpi.
Tämä puhelinasia on kuitenkin jotenkin kaksipiippuinen juttu. Omassa lapsuudessa kun ei ollut edes mahdollisuutta tähän vaan sitä porhallettiin soittamaan kaverin ovikelloa tai kilautettiin nopeasti lankapuhelimella, että tuutko meille tai mennään ulos. Huh, tulipa vanha olo ja ikävä omien lapsuusaikoja – lankapuhelinajastahan on ikuisuus! Nykyisin tuntuu, että harva tekee enää niin, että tulee vain ovelle kysymään ulos tai muuten vain kylään. Mutta pointtina se, että lapsille tämä viestittely ja videopuheluiden höpöttely on yhtä normaalia kuin itselle oli piipahtaa hakemaan kaveri ulos.
Digiajan lapsille ja nuorille puhelin on niin viestintä- kuin oppimisväline. Siinä on siis hyvätkin puolensa. Myös pelaamisessa. Pelejä on olemassa erilaisia, ne voivat kehittää luovuutta tai ongelmanratkaisukykyä. En siis vastusta puhelimen käyttöä tai pelaamista. Meillä pelaamiseen on kuitenkin olemassa peliaika ja tämä tuntuukin olevan kummallinen käsite aika monellekin. On jopa aiheuttanut ihmettelyä niin lasten kuin aikuisten keskuudessa. Lapsille tämä on normaali juttu, tietyn ajan per päivä saa pelata ja sitten tehdään muuta. Joskus kysellään lisää peliaikaa ja sitä saattaa jopa irrota.
Lasten ja nuorten puhelimen käytön kanssa painii varmaan moni vanhempi miettiessään onko puhelimen käyttö liiallista, pitäisikö sitä rajoittaa tai miten sen tekisi. Mutta hei, käsi sydämellä; miten paljon itse olet puhelimella? Onko omassakin puhelimessasi ilmoitusmagneetti, joka houkuttaa ihan vain vähäsen kurkkaamaan mitä somessa tapahtuu? Onhan se vähän ristiriitaista, jos puhelin kädessä kehotat lapsia laittamaan puhelimet pois. Näitä asioita on hyvä pohtia ja tiedostaa omat tavat. Ehkä pohdin tätä tulevassa tekstissä vähän laajemmin.
Eikö täällä saa edes puhua puhelimessa? – Hetki, jolloin julistin teini-iän alkaneeksi
