Joulu meni ja lastenhuone räjähti

Joulu meni ja lastenhuone räjähti
Kuva: Taylor Heery

Kuten olen maininnut, mielestäni joulu on ihanaa aikaa. Lahjatkin ovat ihania, niitä on kiva antaa ja saada. Sitä mieltä on myös oma lapsuuden perheeni sekä mieheni lapsuuden perhe. Tästä syystä joulut ovat joka vuosi melko lahjaisia, vaikka joka joulu sovitaan että ensi vuonna sitten annetaan yksi lahja per talous. Ehkä ensi vuonna.

Tätä kirjoittaessa joulu on jo taputeltu ja useampi suklaarasia tyhjennetty parempiin suihin iltahämärissä. Kuusi kenottaa nurkassa (koska tietenkin kuusenjalka vuotaa ja nyt kuusi seisoo vauvan kylpyammessa. Älkää vain kysykö enempää) ja uudet yökkärit ja pörrösukat ovat hurauttaneet pesukoneen ja kuivausrummun läpi. Periaatteessa koti on ihan kunnossa, lukuunottamatta lastenhuonetta, joka näyttää kuin siellä olisi räjäytetty pommi. Tilanne tuntuu lannistavalta ja kertakaikkiaan uuvuttavalta juuri joulusta suoriutuneen äidin mielestä. Aloitin eilen uudestaan Marie Kondon ”Iloa säkenöivän järjestyksen”, mutta jo ensimmäinen luku saa minut epätoivon partaalle. Juupa juu, kaikella tavaralla varmaan on paikkansa ja kun alan vain järjestellä, tiedän mitkä tavarat kannattaa säästää ja mitkä järjestelen nätisti Ikean hyllykköön. Olisi kiinnostavaa nähdä, miten Kondo ratkaisi tilanteen jossa kaksi lasta saa ison kasan ihania joululahjoja, jotka pitäisi järjestellä nätisti ahtaassa kolmiossa sijaitsevaan lastenhuoneeseen, jonka säilytysratkaisut ovat sitä samaa mielikuvituksekasta Jyskiä ja Ikeaa kuin kaikilla ja jotka pullistelevat jo ennestään kaikenlaisista leluista ja romppeista.

Ajatus siitä, että keräisin ensin huoneen keskelle ”kaikki samanlaiset asiat” ja sitten käsittelisin ne yksi kerrallaan, kuulostaa vähän kaukaa haetulta. Että sitten lastenhuoneen matolle 2146 pikkulegoa ja sano pojalle että ok, valitse tästä ne jotka ovat sinulle tärkeitä. Sama ongelma toistuu duplojen, pehmolelujen, autojen, kirjojen, itsetehtyjen piirrustusten, vanhojen lego ninjago -lehtien ja junaradan palojen kanssa. Lapsen mielestä hän leikkii KAIKELLA, eikä MITÄÄN pidä heittää pois. Tietenkin voisin siivota salaa ja toivoa, ettei juuri sitä yhtä sinistä duplopalikkaa yhtäkkiä tarvita minkä koin lajtteluhetkellä hyödyttömäksi. Silti tulee vähän tuskan hiki, kun ajattelen, että heittäisinkin jotain lapsen mielestä arvokasta pois. Ei tuntuisi mukavalta, jos mieheni siivoaisi peilikaappimme ja heittäisi puolestani pois kaikki meikkini, perustellen ”no mutta ethän sä käyttänyt niitä ikinä” (Toki voisin siinä kohtaa huomauttaa, että kotiäitinä korona-aikaan meikkaaminen ei ole to-do -listalla edes lähellä top kymppiä).

Perimmäinen ongelma on, ettei minulla on järjestelysilmää. Mahdollisuudet siihen geneettisesti olivat oikeastaan fifty-fifty, sillä äitini on superjärjestäjä,  joka ohimennessään järjestää suklaalevyt kaupassa ja taikoo pidot minuutissa. Olen kuitenkin tullut enemmän isääni, jonka kanssa uskomme enemmän kaaosteoriaan. Periaatteessa tavarat löytyvät hyvin, jos vaan muistaa, minkä lehden tai vaatekasan alle ne jätti. Lapsiperheessä tavaraa on tsiljoonakertainen määrä, joten pulassa ollaan. Miksi tuntuu niin vaikealta etsiä kaikille kivoille uusille leluille ja palapeleille paikat, joista ne on helppo ottaa esiin ja palauttaa käytön jälkeen? Miksi en legopaloja siirrellessä kehitä lapsen kanssa kivaa siivousleikkiä, jossa legot kerätään NIILLE TARKOITETTUUN, OPTIMAALISEN KOKOISEEN JA ESTEETTISESTI MIELLYTTÄVÄÄN SÄILYTYSRATKAISUUN? Tiedän, first world problems ja niin edelleen. Mutta silti, onkohan jo liian aikaista kirjoittaa joulupukille ja pyytää ensi jouluksi mahtava järjestelykyky. Tai ammattijärjestäjä järjestämään kuukaudeksi koko perheen tavarat paikalleen? Tai isompi lastenhuone, johon mahtuu enemmän ikean hyllyjä ja huojuvia säilytyskoreja?

Tinja

Olen yhdistelmä iloista unohtelijaa, leikkisää hassuttelijaa ja stressipalloa. Supervoimani on arjen metatyö, jota toteutan elämässäni jossa olen äiti kahdelle pienelle lapselle ja vaimo yhdelle insinöörimiehelle. Ihmettelen vuodesta toiseen, mihin sukkien parit katoavat, miksi aamuisin tulee aina kiire ja miksi välillä on vaikea elää niin, kuin opettaa.