Kaikki on hyvin juuri nyt – Hetkessä eläminen voimavarana

Kaikki on hyvin juuri nyt – Hetkessä eläminen voimavarana

Minä, entinen stressaamisen taituri, oikea mestarioppilas, olen oppinut pikkuhiljaa ja pienin askelin, olemaan stressaamatta liikoja. Tällä tarkoitan sitä, että en enää niin paljon stressaa ja murehdi tulevaa. Olen tehnyt mielestäni valtavan suuren oivalluksen, kun olen ymmärtänyt, miten paljon me luomme omilla ajatuksillamme itsellemme huolta ja murhetta. Miten paljon me kulutamme energiaa miettimällä, miten joku asia voisi mennä huonosti. On kuitenkin tärkeää ymmärtää, että nämä ajatukset ovat vain ajatuksia. Ne eivät ole totta eivätkä ne ole tapahtuneet. Kun osaamme päästää niistä irti ja antaa niiden mennä, voimme keskittyä taas nykyhetkeen.

Minulla on ollut ja on välillä vieläkin taipumus ajatella eri tilanteissa sitä pahinta vaihtoehtoa. Omalta osaltani koin yhden pahimman mahdollisimman vaihtoehdon, kun oma lapseni syntyi vakavasta hapenpuutteesta kärsineenä, laajat ja vakavat aivovauriot saaneena maailmaan viime vuoden kesänä. Tämän jälkeen asenne ja suhtautuminen elämään on tietyiltä osin muuttunut. Pienet asiat eivät enää stressaa niin paljoa. Varsinkaan sellaiset, joille en itse mitään voi. Tähän liittyykin toinen suuri oivallus eli se, että kaikki ei ole meidän omissa käsissämme emmekä voi vaikuttaa kaikkeen siihen, mitä meille tapahtuu. Se, mihin me voimme vaikuttaa, on oma asenteemme ja suhtautuminen asioihin. En väitä, etteikö negatiivinen ajattelu välillä valtaisi mieltäni, mutta tunnistan sen ja tällöin alan suhteuttamaan asioita ja näen taas sen kaiken hyvän, mitä minulla on tällä hetkellä. Olisin toki voinut valita katkeroitumisen ja kyynisyyden elämää kohtaan, mutta olisiko siitä mitään hyötyä? Ei. Sen sijaan valitsin sopeutumisen ja hyväksymisen. Valitsin asenteen, joka ei salli luovuttamista. Mielekäs ja hyvä elämä on mahdollista tässä ja nyt, vaikka se välillä vaatiikin työtä niin käytännön kuin mielen tasolla.  

Erityislapsen vanhempana tietynlaiseen jatkuvaan epävarmuuteen ja huoleen on ollut pakko sopeutua. Oma henkinen jaksaminen romahtaisi, jos miettisin liikaa tulevaa. Huolenaiheita kun riittäisi. Voisin murehtia lapsen sairauksia ja sitä pahenevatko ne nykyisestäkin hankalasta tilanteesta. Voisin murehtia sitä, miten jaksan hoitaa lasta hänen kasvaessaan tai miten pystyn siirtelemään häntä, hän kun ei itse liiku yhtään. Voisin murehtia hänen tulevaisuuttaan ja sitä, mitä kaikkea se ei tule olemaan. Ja sitä, mitä tapahtuu, kun hän kasvaa aikuiseksi. Kuka häntä hoitaa, kun minua ei enää ole tai jos omat voimani loppuvat. Lista olisi loputon. Mutta pyrin ajattelemaan niin, että minun ei tarvitse miettiä ja elää kuin tätä hetkeä ja tätä päivää. Ehdin varmasti murehtimaan tulevia asioita sitten, kun ne eteen tulevat. Tyytyväinen syvä huokaisu rintaani vasten, kun otan lapsen syliini. Siinä hetkessä kaikki on hyvin eikä oikeastaan millään muulla ole mitään merkitystä.

Sari

Sari

Sari, 34. Uusperheen arjessa mukana mies ja 2-4 lasta. Vauhdikkaan ja toimeliaan arjen keskellä nautin metsästä, patikoimisesta, liikunnasta ja leipomisesta. Erityislapsen myötä nykyään enemmän hetkessä eläjä entisen sitku-elämän sijaan.