Muutama sana arkisesta rakkaudesta ja halusta

Rakastan runoja. Niissä on muutamassa sanassa sanottu enemmän kuin tuhatsivuisessa tietokirjassa, romaanitrilogiassa tai edes maalauksessa, piirroksessa, valokuvassa. Runot ovat ihania siksi, että ne jokainen tulkitsee tavallaan – eikä sen todella tarvitse olla runoilijan tarkoittama tapa (ja mistä me edes tiedämme, mitä runoilija on halunnut runollaan ilmentää?).

Oma ehdoton lempirunoilijani on Eeva Kilpi, sillä hän kirjoittaa kauniin, koskettavan arkisesti ikääntyvästä rakkaudesta, elämästä ja kuolemasta. En edes yritä jäljitellä tämän mestarirunoilijan tapaa kirjoittaa, mutta halusin kirjoittaa pienen runon ruuhkavuosien keskellä elävän pariskunnan arkisesta rakkaudesta. Vai onko rakkaus sittenkään arkista? Entä jos se toinen näkeekin sinussa (minussa) jotain suurempaa kuin mitä peilistä meitä katsoo?

Muutama sana arkisesta rakkaudesta ja halusta

– Hei seksikäs, sinä sanot

ja minä hymyilen alakuloisesti.

Sillä mitä sinä minussa pidät seksikkäänä;

väsyneet kasvot

roikkuvat posket

silmäpussit

riippuvat rinnat

löllyvä vatsa

hyllyvä pylly

väsynyt ryhti.

Mutta sen sijaan sinä näetkin

sokaisevaa kauneutta

hellivää rakkautta

uhmakasta voimaa

kaulan jota suudella

pyllyn jota puristaa

tiikeriäidin jota ihailla

ilmestyksen jota hyväillä

kumppanin jota rutistaa.

Kaiken takana

sinä näetkin

Minut.