Muutama sana arkisesta rakkaudesta ja halusta
Rakastan runoja. Niissä on muutamassa sanassa sanottu enemmän kuin tuhatsivuisessa tietokirjassa, romaanitrilogiassa tai edes maalauksessa, piirroksessa, valokuvassa. Runot ovat ihania siksi, että ne jokainen tulkitsee tavallaan – eikä sen todella tarvitse olla runoilijan tarkoittama tapa (ja mistä me edes tiedämme, mitä runoilija on halunnut runollaan ilmentää?).
Oma ehdoton lempirunoilijani on Eeva Kilpi, sillä hän kirjoittaa kauniin, koskettavan arkisesti ikääntyvästä rakkaudesta, elämästä ja kuolemasta. En edes yritä jäljitellä tämän mestarirunoilijan tapaa kirjoittaa, mutta halusin kirjoittaa pienen runon ruuhkavuosien keskellä elävän pariskunnan arkisesta rakkaudesta. Vai onko rakkaus sittenkään arkista? Entä jos se toinen näkeekin sinussa (minussa) jotain suurempaa kuin mitä peilistä meitä katsoo?
Muutama sana arkisesta rakkaudesta ja halusta
– Hei seksikäs, sinä sanot
ja minä hymyilen alakuloisesti.
Sillä mitä sinä minussa pidät seksikkäänä;
väsyneet kasvot
roikkuvat posket
silmäpussit
riippuvat rinnat
löllyvä vatsa
hyllyvä pylly
väsynyt ryhti.
Mutta sen sijaan sinä näetkin
sokaisevaa kauneutta
hellivää rakkautta
uhmakasta voimaa
kaulan jota suudella
pyllyn jota puristaa
tiikeriäidin jota ihailla
ilmestyksen jota hyväillä
kumppanin jota rutistaa.
Kaiken takana
sinä näetkin
Minut.
