Kun hattaralinna romahti – Uupumuksen läpikäynyt Susanna: “En kyennyt olemaan sellainen äiti, mitä halusin”

Kun hattaralinna romahti – Uupumuksen läpikäynyt Susanna: “En kyennyt olemaan sellainen äiti, mitä halusin”

Neljän lapsen äiti Susanna kertoo, miten hän uupui ja romahti, kunnes sai apua. Nyt hän neuvoo muita, jotka sinnittelevät uupumuksen partaalla.

Vanhemmuus on jotain sellaista, mistä ei voi tietää mitään ennenkuin se osuu omalle kohdalle. Siitä voi olla hyvinkin hienoja kuvitelmia ja hattaramaisia odotuksia. Itsensä voi nähdä etukäteen tietynlaisena kaikkivoipana täydellisenä superäitinä, joka ei milloinkaan väsy, suutu, lannistu eikä missään nimessä masennu mistään.

Me ihmiset kuitenkin olemme inhimillisiä olentoja. Toimitaan väärin, päästellään suustamme sammakoita, suututaan -jopa omille odotetuille lapsillemme-, väsytään. Uuvutaan.

Oma kokemus on todellisin kokemus. Kun minusta tuli äiti, olin 31-vuotias. Takana oli pitkä lomaton työjakso, vuosikausiin en ollut lomaillut juuri lainkaan pätkätöiden ja määräaikaisen työsopimusten vuoksi. Olin siinä pisteessä, että vaihtoehtoni oli joko pitkä sairausloma tai perheenperustaminen.

Onneksi Yin ja Yang oli puolellani ja pystyin valita jälkimmäisen.

Meille on siunaantunut neljä ihanaa lasta noin kahden vuoden välein. Olin lähes putkeen joko raskaanaoleva tai imettävä äiti kymmenen vuoden ajan.

Olisi aika epätodellista väittää, että vuodet olisi olleet helppoja ja olisin kokenut itseni edes täydellisensuuntaiseksi äidiksi. Äitiys on ollut mullistavin elämänkouluni. Olen joutunut sellaisiin tilanteisiin, joita en ole osannut kuvitellakaan. Elämänarvoni on menneet uusiksi, itseensämeneminen on ollut täysin pakollista.

Ja miten uskomattoman tiukassa kuva täydellisestä ja kaikkivoivasta vanhemmasta omassa mielessä olikaan. Miten vahvasti sitä uskoi, että ihan kaikki muut jaksaa paremmin, ehtii paremmin, keksii ja oivaltaa ja vaan on fiksuja. Kaikki paitsi minä. En minä. Sillä minä uuvuin.

En kyennyt olemaan sellainen äiti, mitä kuvittelin ja halusin. En ollutkaan tasavertainen muihin nähden. Olin heikompi, huonompi. Omat isovanhempanikin kasvattivat 9 lasta lehmien ja peltotöiden ohella. Hekään eivät uupuneet. Mutta minä, huono äiti, uuvuin.

Väsymys kuuluu varmasti useimman meistä vanhemmuuteen. Öitä valvotaan syystä tai toisesta, oma aika on kortilla, suku ei ole nykyelämässä niin vahvasti läsnä lasten kasvattamisessa, kaikesta yritetään suoriutua itse. Pienen hauraan ihmisen pistää helposti kaiken muun edelle ja oma hyvinvointi jää kakkoseksi. Tai jopa kolmoseksi. Ykköseksi ei kuitenkaan.

Mikä tekee väsymyksestä vielä raskaamman on siitä syyllistyminen. Itsensä huonoksi kokeminen. Se johtaa masentumiseen. Ja se vasta masentaakin, kun tajuaa, että sinua masentaa siitä huolimatta, että olet saanut kalleimman mahdollisen aarteen, oman lapsen.

Tuon seurauksena uupuu. Alkaa kadota. Suorittaa, vaikkei näe kunnolla. Tekee parhaansa, mutta tunteet on turta. Uupunut on jo niin syvällä väsyneen ja surullisen mielensä syövereissä, ettei enää edes osaa pyytää apua. Kunhan selviytyy jotenkin, hetkestä kerrallaan.

Uupunutta voi kaikesta huolimatta olla vaikea tunnistaa. Ihminen on monimutkainen olento. Sosiaalisissa tilanteissa pystyy ihmeesti skarppaamaan. Itsekin tunsin ihan satavarmasti joka neuvolassa käynnillä, että jaksan vallan mainiosti, mikään väsy ei tunnu missään. Seuraavassa hetkessä taas vaivuin uupumukseen. Kerta toisensa jälkeen.

Minun oli romahdettava kunnolla ennenkuin sain apua. Kolmannen lapsen jälkeen palasin töihin. Itkin ja sinnittelin muutaman kuukauden kunnes piste tuli ja jouduin pitkälle sairauslomalle. Vasta sitten pääsin kunnolla pysähtymään, pois maailman oravanpyörästä ja aloin vähitellen saada itseäni takaisin jaloilleni.

Ja mikä häpeä tuon jälkeen mieltäni leimasi. Ajattelin kaikkien ajattelevan minusta vain huonoa. Tuo ei jaksanut. Ei pystynyt. On huonompi kuin muut.

Näitähän ei minulle kukaan koskaan sanonut. Nämä ajatukset olivat täysin omiani, oman pääni luomia vääristyneitä kuvia.

Ole sinä rohkeampi. Älä tee kuten minä, vaan ole avoin ja rehellinen. Sano suoraan, jos väsyttää. Sano suoraan, jos harmittaa. Älä lakaise mitään tunteita maton alle. Kaikki tunteet on yhtä tärkeitä.

Lohdutuksena voin sanoa, uupumuksen ja loppuunpalamisen läpikäyneenä, että se ei ollut maailmanloppu. Se oli uuden maailman alku. Asiat ei ole tuon jälkeenkään menneet kuin satulinnoissa, mutta tunnen itseni, tiedän rajani, uskallan olla avoin ja rehellinen. Ja tiedättekö, se riittää.

Susanna

Nelikymppisen suurperheen äidin arkisia oivalluksia pyykkivuorten, vauhtiviivojen ja pohjaan palaneiden puurokattiloiden takaa. Monenlaista touhutaan ja ollaan touhuamatta, mutta kaiken keskellä yritetään muistaa myös pysähtyä ja olla läsnä. Ja kikattaa niin, että tuntuu.