Lapset ovat vain lainaa

Lapset ovat vain lainaa
Kuva: Guillaume de Germain
Jaa tästä:

Teksti Nanna

“En tarvitse sua enää yhtä paljon kuin vauvana”, totesi poikani yhtenä iltana. Katsoin häntä ja sanoin: “Tiedän sen. Jonakin päivänä olet iso, levität siipesi ja lähdet maailmalle ja kerrot, että kyllä sinä pärjäät.” Poikani silmissä näkyi kyyneleitä, ja hän halasi minua pitkään. “En ikinä halua muuttaa pois kotoa, äiti.”

Lapset ovat vain lainaa, tiedän sen. Silitän hänen silkkistä tukkaansa, suukotan pehmeää poskea. Hän kiipeää syliini, kietoo kätensä ympärilleni ja sanoo, että olen maailman paras äiti. Minut valtaa suunnaton rakkaus, mutta myös haikeus. Haluaisin muistaa nämä hetket aina. Haluaisin tämän kestävän ikuisesti.

Tiedän, että tulee aika, jolloin hän ei enää tarvitse minua näin paljon. Hän selviää siitä kyllä, mutta selviänkö minä. Tyttäreni kanssa olemme jo tämän vaiheen ohittaneet. Hän tulee enää harvoin syliini, mutta saan häntä sentään vielä halata ja pötköttää vieressä hyvänyöntoivotusten aikaan.

Olen saanut nauttia kahdesta pienestä ihmeestäni. Tunnen ahdistusta siitä, olenko ottanut kaiken tästä ajasta irti. Olenko muistanut halata riittävän pitkään? Olenko ottanut syliin, kun lapsi on sitä pyytänyt? Olenko lohduttanut, kun polveen on tullut naarmu? Olenko muistanut kertoa, miten paljon he minulle merkitsevät? Olenko muistanut kertoa, että he ovat minun koko maailmani?

Tiedän, että meillä on vielä yhteistä aikaa jäljellä ennen kuin he lähtevät omiin seikkailuihinsa. Toivon, että osaisin enemmän nauttia tästä ajasta ja tallettaa nämä muistot sydämeeni. Arjen tiimellyksessä unohtaa helposti, että nämä lapset tarvitsevat minua – vielä. Ja minä tarvitsen heitä.

Tietysti välillä on hetkiä, jolloin tekisi mieli laittaa Facebook-kirpparille ilmoitus: “Annetaan kaksi siivotonta ja kovaäänistä apinaa.  Savuttomasta, hajusteettomasta ja muuten eläimettömästä kodista. Nopea nouto. Tarjolla myös muualla”. En siltikään ymmärrä ihmisiä, jotka kokevat, että eivät kestä omia lapsiaan tai kaipaavat jatkuvasti omaa aikaa. Jos lapsia hankkii, kannattaa ehkä miettiä, että heitä on kestettävä niinäkin hetkinä, kun he eivät ole parhaimmillaan, kun väsyttää, kun seinät kaatuvat päälle tai kun haluaisi sitä kuuluisaa omaa aikaa. Lapset ovat lapsia vain hetken. 

Jonakin päivänä meidänkin koti on hiljainen ja syli tyhjä. Silloin minulla on enemmän aikaa itselleni ja parisuhteelleni. Nyt on aika, jolloin pitää keskittyä näihin kahteen pieneen ihmiseen, jotka minua tarvitsevat. Lasten kanssa tulee monenlaisia enemmän ja vähemmän rasittavia vaiheita. Sitä toivoo, että nämä vaiheet menisivät nopeasti ohitse. Yhtäkkiä huomaakin toivovansa, että aika pysähtyisi, mutta se vain kiristää tahtiaan. Tahtoisin huutaa: “Älkää kasvako niin nopeasti!”

Yritän oppia elämään hetkessä ja nauttia siitä, että minua tarvitaan 24/7. Vaikka välillä on rasittavaa olla aina palveluksessa, olen kuitenkin onnellinen, kun saan olla vielä heidän elämänsä keskipiste, kun saan halata, suukottaa, rutistaa, kun joku huutaa “äitii”.

Jaa tästä:
Nanna

Nanna

Olen 40+, epätäydellinen äiti. Tavoittelen välillä täydellisyyttä, mutta huomaan, etten aina vaan jaksa tai pysty. Elän elämäni parasta aikaa ja yritän nauttia arjen pienistä iloista. Iloitsen, mutta myös ahdistun, kun lapset kasvavat. Perheeseeni kuuluvat aviomies ja kaksi pitkään ja hartaasti toivottua lasta, eskari-ikäinen poika ja esiteini-ikäinen tyttö. Perheemme yhteinen harrastus on luonnossa liikkuminen.