Neuropsykiatriset häiriöt näyttäytyvät monella tavalla ja aiheuttavat koko perhelle erilaisia lieveilmiöitä ja koettelevat voimavaroja. On hetkiä, jolloin olisin toivonut olevani vahvempi. Vahvempi sanomaan vastaan, vahvempi puolustamaan lapseni oikeuksia ja seisomaan suoremmassa hänen rinnallaan.
Olisin toivonut olleeni vahvempi, kun perhekerhossa kuulin toisten äitien supisevan huokaillen, kuinka kerhoon oli jälleen kerran tuotu ”tuollainen sekoileva lapsi”. Olisinpa ollut vahvempi ja kertonut näille äideille, mistä pojan käytös johtuu. Tai ollut vain paksunahkaisempi ja viitannut puheita kintaalla. Sen sijaan nielin hiljaa kyyneleitä ja olin hiljaa.
Olisinpa ollut vahvempi myös silloin, kun jälleen kerran suutuin ja raivostuin lapselleni. Olisinpa ollut niin vahva, että olisin jaksanut ottaa kasaantuneen kuormituksen aiheuttaman raivon vastaan aikuismaisemmin ja suuttumatta. Olisinpa ollut niin vahva, että olisin jaksanut ymmärtää, enkä itse suuttua. Harjoittelen tätä päivittäin, sillä tiedän lapseni eläimellisen raivon johtuvan siitä, että hänellä ei ole sillä hetkellä keinoja käsitellä tunteitaan ja uupumustaan paremmalla tavalla.
Toivoisin olevani niin vahva, että kun kerron läheiselleni haasteistamme, kertoisin myös rehellisesti mitä oikeasti ajattelen. Kertoisin, että minua turhauttaa, kun joku kertoo, että myös heillä on välillä villiä menoa. Onko meno niin villiä, että ovet irtoavat saranoilta, tavara toisensa jälkeen murskaantuu ja seinissä on reikiä? Joudutko väkisin pitämään lapsestasi kiinni, ettei hän satuttaisi itseään? Tai oletko koskaan allekirjoittanut päiväkodista saatua lappua, missä kerrotaan kiinnipitotilanteesta? Oletko koskaan joutunut kuvittelemaan, kuinka joku muu painaa lapsesi patjaa vasten, koska hän oli vaaraksi itselleen ja muille? Minä olen, useita kertoja. Nepsyhaasteet ovat niin paljon muutakin, kuin ”vähän villiä menoa”.
Olisinpa ollut tarpeeksi vahva jo aikaisemmin myöntämään, että perheemme on aivan piipussa. Olisinpa myös niin vahva, että jaksaisin taistella meille vanhemmillekin tukea aiheeseen, sen sijaan olemme keskittyneet saamaan lapsellemme kaiken mahdollisen avun ja uupuneet prosessissa itse.
Olisinpa ollut vahvempi, kun kuuntelin kommentteja siitä, kuinka kasvatuksella voi kitkeä epätoivotun käytöksen. Tai siitä, kuinka lapsemme käytös johtuu luultavasti vain vanhemman ja lapsen huonosta keskusteluyhteydestä. Tai varhaislapsuudessa häiriintyneestä kiintymyssuhteesta. Olisinpa jaksanut nousta tuolille ja huutaa, kuinka asiat oikeasti ovat. Sen sijaan nieleskelin taas kyyneleitä ja ainoa huuto, mihin pystyin, oli kasvot tyynyyn haudattuna.
Olen nyt monessa asiassa vahvempi kuin ennen. Olen löytänyt vahvuutta ja rohkeutta vaatia lapselleni kuuluvia tukitoimia ja vaalia hänen oikeuksiaan tiukemmin. Olen vahvempi puolustamaan häntä ja taistelen hänen puolestaan sormet verillä ja hampaat irvessä. Minussa on taistelutahtoa ja valtava palo saada asiat raiteilleen. Tiedän, että jokainen ilkeä kommentti ei enää muserra minua tyystin, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö niillä onnistuisi minua silti sivaltamaan. Äitini sanoo usein, että ”jos sinä et sen lapsen puolia pidä, niin kuka sitten?”. Se on ohje, jonka pidän mielessäni aina.
Kun kerron sinulle meistä, lapsestamme tai haasteistamme, älä yritä ratkaista tilannetta. Yritä ymmärtää ja kuunnella ja anna minun olla turhautunut ja surullinen. Anna minun olla peloissani siitä, mitä lapseni tulevaisuus tuo tullessaan. Pystyykö hän ylläpitämään kaverisuhteita, saako hän koskaan kutsua kaverisynttäreille vai syrjäytyykö hän tyystin. Minun täytyy välillä saada velloa pohjamudissa, että jaksan taas pyrkiä korkeammalle.
Käy lukemassa lisää aiheesta esimerkiksi näiltä sivuilta:
Perjantai-dokkari ”Liian pelottava lapsi”
Teksti: Petra